Pasila 6.4.18. Miltähän näyttää 31.3.2020?Uusi työkaverini, jota kutsun vielä virheellisesti Astaksi, kehoitti kirjaamaan myös ensimmäisten aikojen tunteita. Samalla muistin, että blogini on ollut hyvin vähäisellä käytöllä. Nyt on siis aloittaa uusi aika kausi uuden työn myötä tässä ihmettelyssä. Varoituksena, että kyseessä on nyt kunnon vuodatusta ja tunteita kerrassaan.

"Onneksi viikko on vain nelipäiväinen." Tämän päivän lauseeni. Sen verran työlästä on uuden oppiminen. Perjantaina klo 15 huomaan vain hymyileväni ja nyökytteleväni, koska kaikenlainen aktiivinen keskustelu on jo osaltani mennyt. Pieni tauko rautatieasemalla ja sitten referoimaan viikkoa.

Aloitin Toivo-hankkeessa tiistaina. Into on ollut niin suurta, että on pitänyt hieman hillitä intoani ryhtyä toimeen. On ollut hassua aloittaa uutta tutuissa puitteissa. Vanhaa on oikeastaan uusvanhat lähityötoverit sekä Toivo-hankkeen idea. Kaikki muu onkin uutta. Projetkimaailmaan hyppääminen tuntuu raikkaalta ja innostavalta sekä äärimmäisen pelottavalta. Toisaalta vanhan jättäminen tuntui haikealta. Joskus herää ajatus myös, että onko aina pakko hyppiä ulos mukavuusalueelta.

Tiistai oli kiinnostavaa kuuntelemista, kun esimieheni perehdytti huonekalujen oston ohella. Ne tunteet - no, ne olivat lähinnä ylilatautuneet. Tarve oli olla heti kaikenosaava, tehokkaalta vaikuttava ja korostaa sitä, että en ole tyhmä.

Toisena päivänä sekavassa olotilassa piti esittäytyä. Piti herätä aikaisin. Piti etsiä autolle paikka, ja turvauduin kahden tunnin parkkiin, jolloin piti muistaa mennä se siirtämään kahden tunnin päästä. Minun oli pitänyt lukea hankkeeni suunnitelma ja hissipuhe -ohjeet. Olin unohtanut. Samalla kun join kahvia jutustelen niitä näitä. Luin suunnitelmaa. Juuri näin olin päättänyt olla tekemättä. Ja lisäksi olin lukenut suunnitelman aiemmin. Uuden keskellä olin kuitenkin ihan pihalla avainsanoista. Sain esiteltyä. Ja turvauduin pariksi tunniksi kokouksen turvaan.

Keskiviikko-iltapäivä ja torstai kuluivat lukiessa, yliviivaillen ja muistiinpanoja tehden. Jotenkin turvallista, kunnes iltapäivällä aivoni sanoivat stop. Ei enää yhtään sanaa, ei enää yhtään ajatusta. Hain vettä ja yritin uudelleen. Lopulta vaihdoin aihetta. Aloin perehtymään muihin asioihin, kuten ihaniin työnsuojeluasioihin. Ja join vettä. Lopuksi tein junamatkasuunnitelman ja päätin lopettaa päivän siihen. Olo oli hieman toivoton, huono piirre toivo-hankkeelle.

Tänään olen taas intoa täynnä. Tutustuminen Takuusäätiöön, sen työntekijöihin ja toimintaan innostaa jälleen, niinkuin silloin, kun päätin hakea hommaa.  Miehelleni lähetin viestin: "Eiköhän tämä tästä".