Sunnuntai-illalla pääsee taidenäyttelyn avajaisiin. Odotukset ovat jotakin hienoa. Jotakin säväyttävää. Jotakin odottamatonta.

Kaikkea tätä saa taidenäyttelyn avajaisissa. Taitelija on asettanut oman työnsä esille. Hän on laittanut koko elämänsä esille. Hän esittelee näkemystään elämästä, taiteesta ja Jumalasta. Hän haluaa tehdä sen tyylillään. Hän asettaa omat mieltymyksensä esille. Siellä soi hänenlaisensa musiikki.

Pidänkö hänen taiteestaan? Pidänkö hänen näkemyksistään? Ymmärränkö hänen näkemystään? Vai löydänkö oman ymmärryksen? Saanko selville hänen salaiset toiveensa? Näenkö hänen salatun tietonsa? Kuulenko musiikissa hänen pelkonsa ja epävarmuutensa?

Minä en saanut mitään. En viihtynyt hänen teoksissaan. En uskonut hänen viisauttaan. En halunnut nähdä hänen maailmaansa ja kuulla hänen huutoaan. En tahtonut.

Totuus ei kuitenkaan olekaan minussa. Taidenäyttely antoi enemmän kuin ymmärrän. Se antoi tämän tekstin. Se antoi näkemyksen shakista, kirjaimista, alkuaineista, runoudesta, mustasta, valkoisesta, harmaasta, kristuksesta, ihmisestä ja minusta. Se antoi tälle illalle merkityksen.