Vähän aikaa sitten katsoin Raja 1918, josta kirjoittelinkin tänne jo aiemmin. Täällä Pohjantähden alla toi esiin hyvin samankaltaisia ajatuksia. Toisaalta tässä klassikkoteemassa oli myös uusi näkökulmia, joita nyt tiety vähän täytyy paloitella.

Ensinnäkin torpparisysteemi oli hyvin toimiva, jos ihmiset tulivat juttuun. Ja ihmisethän tulevat juttuun.. No ainakin hetken aikaan, kunnes toinen alkaa ottaa päähän ja sitten ei olekaan enää kivaa. Kyläyhteisön toimivuus riippui täysin siitä, millaisia ihmisiä siellä asui. Oikeutta ei ollut, paitsi maanomistajilla, ja se riippui täysin hyväntahtoisuudesta. Eli ei kovin kestävä ratkaisu.

Kuitenkin kestävämpi ratkaisu se oli, kun jokainen kuitenkin tarvitsee toista. Kun kylä on pieni, niin jokaiselle muodostuu paikkansa. Jokaisen panosta tarvitaan asemasta riippumatta, koska jokainen osaa ne omat juttunsa, jota omistajakaan ei välttämättä osaa. Vastuullisuus on yhteistä. Nykyään se tuntuu katoavan osakkeiden omistajien kasvottomuuteen tai työväestön massaan, jossa jokainen on korvattavissa, koska työttömiä kuitenkin on niin paljon. Nykyisissä yt-neuvotteluissakin pitäisi useammin olla luottamusta siihen, että yhteisneuvotteluisssa jokainen antaa oikeasi yhteisen edun jotakin, eikä olisi pelkoa huijatuksi ja väärinkäytetyksi tulemisesta.

Elokuva sinällään oli pitkä, joka muodostui henkilökohtaisesti kärsimysnäytelmäksi, enkä pystynyt siihen täysin keskittymään. Jollain tavalla siitä kuitenkin tuli hyvin dokumentaarisen oloinen elokuva. Osin tietty omasta tuskaisesta olotilastani johtuen en kyennut kuin kerran saamaan tunnereaktion. Se oli hämmentävää, koska odotin elokuvan aiheuttavan oikean itkumaratonin. Ehkä siltä osin se kuitenkin jäi etäiseksi. Kuitenkin näyttelijätyö oli yllättävänkin aidonoloista ollakseen historiallinen elokuva.

Mutta hämmentävää oli tämä suo, kuokka ja Jussi -ajatus tällaiselle kaiken valmiina saaneelle kaupunkilaistytölle. Kuinka käsittämättömän paljon työtä ihmiset ovat tehneet? Ja monet tekevät vieläkin. Työmäärä ja urakan suuruus tuntuu kohtuuttomalta, jonka edessä kyllä luovuttaisi. Käsittämätöntä, että kaikki eivät tuolloin luovuttaneet, kun varmuutta omistamisestakaan ei ollut. Mutta siis kuinka on koko ajan jotakin tekemistä, valmistamista, korjaamista tai siivoamista. Minulle oli luksusta, kun sain hetken lapioida 2x3 metrin autopaikan alueen lumesta. Tunnen, että tein jotakin tärkeää, tuli hiki ja sain olla ulkona. Mikään ei siihen pakottanut.

Maailma on hämmentävä paikka. Kuinka paljon ihmisen arki on sadassa vuodessa muuttunutkaan... Nyt saan käyttää yhteisesti hankittuja lumilapioita, jotta saan voimaannuttaa itseäni leikkimällä lumella. Sitten saan palata sisälle kirjoittamaan tästä ja katsomaan viltin alle lämpimään huoneeseen jotakin niin turhaa kuin Grayn anatomiaa. Elämä on hämmentävää. Hyvin hämmentävää.