Komediallisuus oli kaukana, kun parisuhteiden kiemuroita leffassa setvittiin. Oli kyllä jokaiselle parille hyvä opetuselokuva, että mistä ne ongelmat lähtevät liikkeelle. Siis lapsesta. Lapsi pakottaa molempien elämään muutosta, ja vaikka se tiedostetaan, niin sen todellisuus on karuakin karumpaa.

Elämän muutos, silloinkin kun sitä itse haluaa, on rankkaa, mutta varsinkin kun se tulee toisen kautta. Elokuvassa ja varmaan tosi usein oikeassakin elämässä ihmisen täytyy ottaa ihan eri lailla vastuuta teoistaan, kun kyseessä on joku muu kuin itse. Naisella tämä tapahtuu todella pakosta, kun konkreettisesti vahingoittaa uutta ihmistä, jos tekee jotain tyhmää. Tällöin ei voida syyttää ketään muuta kuin mahaa tai miestä.

Miehellä tämä vastuunotto on välillisempää. Periaatteessa mikäänhän ei suoranaisesti pakota miestä muutokseen, kun suoraa haittaa ei koidu kenellekään kuin itselle. Miksi siis muuttua ja ottaa ikävää vastuuta? Tässä päästääkin todelliseen parisuhteen koetinkiveen eli kuka sitten muuttaa miehen. Oikeastihan ihanne on se, että se vähän ulkopuolisempi on niin mukana jutussa, että tajuaa, kuinka suuri merkitys on sillä, että on kaksi aikuista, jotka yrittävät elää vastuullista elämää. Ongelma onkin siinä, jos näin ei ole. Silloin (tulevasta) äidistä tulee nalkuttava akka, joka vaatii vapaata ja hyvinvoivaa miestä muuttumaan.

Kun nainen syyttää miestä, tämän aiheuttamasta tilasta ja, kun nainen nalkuttamalla pyrkii saamaan rinnalle vastuuta jakavaa kumppania, ei lopputulos voi olla hyvä. Vai voiko? Suuri haaste on siinä, että tilanne koetaan oikeasti toivotuksi tai, että vastuun ja ns. aikuisuuden myötä voikin saada jotain parempaa kuin vapauden rajattomalla riemulla. Kyllä elämä voi sitten olla vaikeaa...