Katsoin juuri viimeisimmän Potter-elokuvan ja kävin siitä murhaavaa keskustelua oluen kera. Täytyy todeta jälkipuinnista oppineena, että en pysty analysoimaan elokuvaa itsenäisenä teoksena ilman kirjasarjaa ja aiempia elokuvia. Mutta toivoisin, ettei tarvitsisikaan.

Jos 1/2 oli hyvin hidastempoinen ja jopa unelias, tuntui, että 2/2:ssa mentiin hirmu nopeasti eteenpäin. Toki paikoitellen oli hyvää pysähtyneisyyttä. Elokuvasali jopa hiljeni niin, että karkin maiskutus kuului. Mutta silti ne hetket, joissa tunne oli vahvimmillaan, mentiin liian äkkiä. Ja vaikka yleensä näissä elokuvissa kaikki asiat on erittäin hyvin aukikirjoitettu, ei nyt annettu Severuksen kuolemalle esimerkiksi riittävästi tilaan. Tuntui, että lasten/nuorten elokuva kilpaili jatkuvasti vahvan traagisen elokuvan kanssa. Välimaastoon jäätiin ja se ajoittain raastoi. Melkein-tunteita, joilla ei ollut aikaa muuttua tunteiksi.

Toisaalta tunteita päästiin kokemaan Harryn  kautta, vaikkakaan ei yhtä vahtvasti kuin ekassa osassa, jossa turhautuminen oli käsinkosketeltavaa. Nyt oltiin liian suurten tunteiden edessä ja niihin lasten elokuvassa on vaikea yltää. Jeesuksena oleminen, pahuuden kantaminen sisällään ja kuoleminen toisten puolesta olivat niin suuria teemoja, joita Danielin oli vaikea kantaa. Erityisesti kun ollaan velhoelokuvassa, jossa jo seuraavassa kohtauksessa nauretaan hassulle kepposelle. 

Elokuva antoi minulle kuitenkin myös hengellisen kokemuksen. Ikinä ennen en ole voinut kuvitella, miltä oikeasti "kuoli, astui alas tuonelaan ja nousi kolmenta päivänä" olisi voinut konkreettisesti näyttää. Mielestäni kuvaus pahasta ihmisen sisällä, joka jätetään kuolemaan ja voitetaan paha oli kuvattu siten, että se oikeasti antoi minulle näkökulmaa pääsiäisen tapahtumiin.

Elokuvassa oli kauniita kuvia. Muutama kuvakulma, pysähtynyt kuva tai maisema oli niin herkullinen, että olisi halunnut hetken varastaa. Tässä myös 3D toimi paremmin kuin aiemmin. Ei oltu rakennettu liian selviä "huomaattehan-että-ollaan-tehty-tää-3Dnä" -kohtia, vaan yhtäkkiä huomasi luisuneensa kolmiulotteisuuteen. Tai sitten mulla oli vaan ekaa kertaa ehjät lasit. Tämän maisemanrakennuksen, ulkonäön ja sen kuvauksen suhteen elokuva oli herkkua.

Lopuksi sanon vaan, että tämä oli kunniakas lopetus. Kiitokset Hermionelle ja Severukselle, jotka olivat suosikkejani ensimmäinen alusta asti ja toinen opus opukselta. Oli ilo.