Eilen illalla katstottiin Capote, joka kertoi kirjailijasta, joka innostui lehdessä lukemastaan murhasta. Hän siis ryhtyi kaivelemaan lehtijutun taustoja ja tutustui niin uhrin ystäviin kuin murhaajiinkiin. Lopulta hän seurasi monen vuoden ajan kuolemaantuomittujen rinnalla odottaen, milloin he kertoisivat todellisen tarinan yön tapahtumista. Hän järjesti heille asianajajajia, puhui tuomion viivästyksen puolesta, kunnes oma mielenkiinto loppui. Tämän jälkeen hän alkoi toivoa nopeaa tuomiota, joka lopulta myös tuli.

Elokuvaa katsoessa tuli kyllä järkyttynyt olo siitä, mitä kaikkea ihmisille voidaan tehdä oman hyvän nimessä. Aikana ennen mitään eettisiä ohjeita saattoi ihmisiä hyväksikäyttää miten saattoi. Capotekin ystävystyi, teeskenteli ystävyyttä ja lopulta suoraan valehteli saadakseen tietää tekijöiden surulliset taustatarinat. Tarinat saatuaan ei hän enää jaksanut välittää, vaan lähteet muuttuivat taakaksi.

En tiedä, miten nykyään valvotaan näitä eettisiä valintoja, mutta ainakin itse yritän olla hyvin herkkä sen suhteen, miten hyödynnän muita ihmisiä. Sillä itsehän tiedän, miten oikeasti olen kohdellut muita, ei sitä mitkään lautakunnat pysty lopulta tarkkailemaan. Capote alkoholisoitui ja kuoli sen aiheuttamaan sairauteen. Sen myötä  uskon kyllä, että hän itse tiesi, kuinka pahasti oli muita kohdellut, hän tunsi syyllisyyttä, syystä. Aina ei julkisesti ja virallisesti oikeudenmukaisuus toteudu, mutta uskon, että ihminen lopulta rankaisee itseään. En tiedä kumpi on parempi, sillä oma itse ei yleensä tunne niin anteeksiantoa kuin armoakaan, mitä muilta voisi joskus jopa saada.