Mikä saa ihmisen hyväksymään puolisokseen toisen ihmisen? Olen nyt keskustellut pitkään siitä, miten paria etsitään. Ollaan pohdiskeltu, millä perustein ihmiset puolisoaan etsivät ja keille antaa mahdollisuuden treffien jälkeen. Vaikuttaa raadolliselta ja lähes ihmeeltä, että ihmiset ylipäätänsä pariutuvat. Toisaalta kuitenkin kesät ovat häitä täynnä ja marketit lapsiperheitä. Jossain vaiheessa ihmiset kykenevät valitsemaan, hyväksymään valintansa ja ryhtymään suhteeseen.

Toisaalta ilmassa on myös listoja. Toisen pitää olla seurallinen, herttainen, huumorintajuinen, harrastaa samaa asiaa, tykätä samoista asioista, romanttinen, näyttävä, jne. Ja tätä listaa noudatetaan. Jos toinen ei täytä kaikkia toiveita, on seuraava jonossa. Missä menee raja listan ja sen välillä, että edes löytää ihmisen, jossa molempia kiinnostaa yhtä aikaa?

Huomasin sanovani, että vasta avioeron jälkeen monet naiset pääsevät eroon tarpeesta etsiä täydellistä puolisoa. Miehistä en osaa sanoa, mutta usein tuntuu, että vauhti kiihtyy vaan. Naisten biologista kelloa voi syyttää, mutta ennemmin epäilen, että tarve saavuttaa avioliiton idylli (johon toki ne lapsetkin liittyy)  voittaa kisan. Kisa käydään siitä, kuka löytää edustavan puolison ja puoli valtakuntaa. Vasta kun asiat menevät pieleen, voidaankin keskittyä oikeasti sen oikean metsästämiseen riippumatta listasta.

Kuka on se oikea? No enhän  mä tiedä. Musta pelottavinta on, että monet järjestetyissä avioliitoissa kuvaavat, että tämä järjestely on toiminut. Rakkaus on kasvanut avioliiton sisällä. En tuollaisista tykkää, mutta pistää se kyllä miettimään. Tuntuu, että tärkeintä on se, että ihmisen kanssa voi olla ystävä. Samoista asioista ei tartte tykätä, mutta sen verran yhteistä pitää olla, että jostain voi jutella. Intohimoa ei muutaman vuoden jälkeen kuitenkaan jaksa ylläpitää, joten tärkeintä on jaksaa arkea yhdessä. Silloin toisen pitää olla tasa-arvoinen, keskusteleva ja kunnioittava. Muulla ei kait  niin väliä. Vai sainko juuri rakennettua kuitenkin listan...