Eilen ilmestyneessä Kotimaa-lehdessä oli kirjoitus siitä, kuinka pitäisi olla kahdenlaista kristityn elämänohjetta parisuhteen ja seksuaalisuuden osalta.
- Sellaista, joka lähtee ihmisyydestä, joka perustuu lähimmäisenrakkauteen ja
- sellaista, joka on linjassa perinnäisten käskyjen ja sääntöjen kanssa.

Kaksinaismoralismi kirjoitettuna näkyviin kuulostaa hyvältä. Usein sitä harjoitetaan salaa tai "kaikki tietävät, mutta kukaan ei sano" -periaatteella. Silloin tiedostettaisiin, että ihmisillä on erilaisia tapoja elää tätä Jumalan antamaa elämää. Toiset voisivat hyvin olla hyväksymättä toisen tapaa, kunhan silti annettaisiin toisten elää myös. Myös ihminen voisi hyväksyä itse aina ajoittain tarvitsevansa toisten anteeksiantoa ja sitä surullisen kuuluisaa lähimmäisenrakkautta.

Elämä ei, ikävä kyllä, ole mustavalkoista ja jos siitä sellaista tekee, muuttuu se kankeaksi ja surulliseksi. Koska elämässä on värejä, niin iloisia kuin surullisiakin. Usein olenkin miettinyt, omassa yltäkylläisyydessäni, kuinka niitä surullisia/vihaisia/harmaita tunteita ei saisi paeta ja puuduttaa. Helppo sanoa, kun elää helppoa elämää. Harmaus ja vaikeus siksi, että juuri siinä elämä on. Ei vain onnistumisissa ja onnen huippuhetkissä, toki niissäkin.

Nyt pomppasin sivuaiheeseen, mutta täytyy myöntää, että kannatan kahdenlaista moraalioppia. Ihan jo siksi, että oma elämäni ei sovi yhteen ihanteiden  kanssa, jolloin on hyvin vaikea löytää sieltä oikeaa tapaa toimia, kun jo lähtökohdat ovat väärät. Lisäksi toivon, että ihmisyyden asioista voitaisiin keskustella ilman, että pelko tuomiosta leijuisi koko ajan pään yllä.