Mustavalkoisia kuvia päämiehistä, mannekiineistä ja tavallisista ihmisistä täytti tänään Ateneumin saleja. Klaus Bremerin kuvat eri aikakausina tuovat esiin ihmisiä heidän elämänsä oikeina hetkinä hehkuvasti ja esteettisesti. Bremerin kuvat ovat ennen kaikkea kauniita, jopa sotakuvat. Niissä sommittelu, kuvan tarinat ja valo luovat ihmeellisiä ikuistuksia, jotka oikeastaan kaappavat katsojan suoraan kuvauspaikalle.

Kuvissa on pääosissa lähestulkoon aina ihminen. Välillä hän on hyvin inhimillinen valtion päämies tai joskus hyvin pyhä ja hyvin tavallinen ohikulkija. Valokuva metrin koossa tekee kohteistaan niin aitoja, että tuntuu, että tänään olen saanut olla niin Kekkosen matkassa kuin murhakäräjilläkin.

Valokuvan taito ikuistaa tapahtumia on käsittämätön. Tokikaan ei voi koskaan tietää, kuinka aito tilanne on, kun kuvaaja voi myös rajauksillaan saada sivuhenkilöt päärooliin. Tosin näissä kuvissa on usein suhteelllisen laaja haarukka, jolloin näkyviin pääsevät päätähtien ohella monet ohikulkijat tai tapahtumien katsojat. Näistä ihmisistä nauttii kaikkein eniten. Ystäväni bongasi myssypäisen mummon hääkuvasta ja minä kiinnitin huomiota hassuihin laseihin Pariisissa. Näissä Bremerin valokuvissa ajan henki ja toisaalta ihmisten tunteiden ajattomuus lyövät kättä. Samalla ne luovat kisan pysyvyyden ja hetkisyyden välille. Toinen havaitsevani vastakohta oli pukeutuminen ja vähäpukeisuus. Juri Gagarin tuimassa sotilaspuvussaan kohtaa lähes alastoman uimassa oleen pojan. Ja toisaalla mannekiinit ovat uimapuvuissaan päästä varpaisiin peitettyjen miesten vierellä. Toisaalta viaton kohta syyllisen ja tavallisuus koreuden. Nämä ristiriidat pitävät kuvat liikkeessä ja kiinnostavan elävinä jopa 40 vuoden jälkeen.