Väittelyn jälkeen tarkoituksena oli aloittaa aamiainen teevee-tornista, mutta kun emme sitten olleet tehneet varausta, emmekä menneet jonottamaan tuntia ennen avautumista, päädyimme aamiaiselle Neptunuksen kahvilaan teevee-tornin kupeeseen, jossa sain kuvitella olevani Gilmoren tyttö kahvilassa aamiaisella (todellinen motiivini).

Aamiaisen jälkeen meidän piti mennä myös teeveetorniin, mutta kun siinä vaiheessä jono oli jo parikymmentä metriä ulkona koko rakennuksesta päätimme suunnata muualle. Muutaman kaupan kautta ja maailman kellon luota pähkäilimme, mitä ihmettä tehdä. Mitkä museot nyt sitten ovat katsomisen arvoisia? Checkpoint Charlie -museo tuntui jo Suomesta käsin kiinnostavalta, joten kaiketi oli sen aika. Jo itse kadun vilinässä huomasi tulleensa turistikohteeseen. Muutoin ei turistikauppoja paljoa ollut, mutta yhden korttelin varrella niitä sitten oli liiankin kanssa.

Museo itsessään oli sekava ja täynnä. Kaikkien miehittäjävaltioiden kielet olivat tietysti edustettuina niin, että kaikki oli neljällä kielellä, eikä seinissä tyhjiä paikkoja ollutkaan. Paikka muistutti osittain oikeaa museota, osittain omista lehtileikkeistä kerättyä näyttelyä, mutta ennen kaikkea hyvin neuvosto- ja itävastaista maailmaakuvaa. Mutta olihan se makiaa nähdä autoja, matkalaukkuja, äänentoistolaitteita, kuumailmapalloja ja kaikkea mahdollista, joissa ihmisiä oli salakuljetettu muurin yli.

Topographie des Terrors oli järkyttävän saksankielinen näytös natsi-saksan ajasta ja tuomioista. Kuvia oli kiva ulkona kattella, ja pohtia olevansa Gestapon ja Stasin ja kaikkien muiden kauheuksien takana olevien päätösten alueella. Mutta kuten jo viime vuonna Auswitchissä, ei pahaa voi kuitenkaan aistia. Ihmisten pahat teot eivät jätä hajua, makua tai edes kylmää viimaa jälkeensä, vaikka se voisi auttaa ymmärtämään paremmin.

Kävely jatkui isojen talojen katveessa kohti  (sitä pimeässä pelottavaa) holokaustimuistomerkkiä. Kahvilassa söin berliininmunkkia ja lepuutin todella väsyneitä jalkojani. Hitlerin bunkkeri olisi kyllä tosi mielenkiintoista nähdä, mutta sen päällä oleva urheilukenttä kertoi sekin tarinaansa unohtamisen yrityksestä. Holokaustimuistomerkki sen vieressä oli kuin viimeinen voiton ja nöyryytyksen osoitus. Ehkä näillä teoilla, päätöksillä ja muistomerkeillä saadaan jotain anteeksi...

Neuvostosotilaidenmuistomerkki oli kyllä valtava sekä pömpöösi, ja se oli jäänyt lännen puolelle -hassua. B. Tor valoisaan aikaan, Tiergartenin puistossa kauniita punaisen keltaisia lehtiä, Oranienburgerstrassille kävelemään ja katselemaan juutalaista aluetta. Harmittaa vähän vieläkin, ettei uuteen synagoogaan päässyt sisälle. Mutta pieni vaatimaton juutalaisten muistomerkki löytyi hautausmaan liepeiltä.

Ja lopultakin Fernsehturn eli se TV-torni. Nyt jaksoimme jonottaa, eikä siihen kauaa mennyt. Tornissa olimme näimme kaupungin rakenteen upeasti ja siellä ollessamme aurinko painui mailleen. Berliini pimeään aikaan ei ollut rumin näkymä. Kannattaa mennä.

Viimeinen illallinen Oranienburgerstrassilla Ristorante-pizzeriassa oli namia. Vaikka jalkoja särki olo oli onnellinen. Tuli nähtyä paljon, käveltyä ja aistittua tunnelmaa (niin kuin kaikki matkaoppaskirjat käskivät tekemään). Braatwurst maistui omituiselta ja currywurstia en ehtinyt maistamaan. Mutta viimeisen illan jälkiruoka kermavaahtoinen kruunasi matkan. Ja ah sitä onnea, kun ratikka- ja bussikotimatkaseikkailun jälkeen sai ottaa kengät pois ja mennä nukkumaan!