Tiedän, millaista on olla näkymätön. Siis niin näkymätön, että oikeasti luulen, etteivät muut ihmiset kiinnittäisi minuun mitään huomiota, vaikka näyttäisin kieltä seurueessa. Tai voisin lähteä joukosta pois ja kuluisi tunteja ennen kuin kukaan huomaisi minun kadonneen (tätä olenkin joskus harrastanut). Näkymätön voi olla myös kahden kesken, jolloin keskittyminen, valokeila, on pelkästään tuossa toisessa näkyvässä hahmossa.

Muut ihmiset näkevät näkymättömät ihmiset vain hiljaisina seurueen jäseninä tai todella hyvinä kuuntelijoina. Joitakin hiljaisuus haittaa, mutta yleisesti monet nauttivat tilasta ja mahdollisuudestaan tulla kuulluksi. Tilanne toimii niin kauan kuin valokeilassa haluava haluaa valoa, ja näkymätön ei edes kaipaa esille.

Hyvä ystävä näkee tilanteen. Ei tietenkään heti voi tietää, kuinka paljon ihminen haluaa olla esillä, mutta ajan kanssa. Hyvä ystävä kääntää tilanteen myös toisinpäin ja vaatii valoa myös toiselle. Edes kahden kesken. Tällainen ystävä, joka jaksaa tutustua toiseen niin, että tietää milloin toinen huomiota kaipaa, on todellinen ystävä.

Olen onnellinen. Eilen ymmärsin, että minulla on ystävä, joka osaa nostaa minut näkyväksi.