Käsky, Kansallisteatterin pieni näyttämö, 28.11. klo 19.

Kaksi vuotta sitten luin kirjan ja nyt näin näytelmän. Mitä en muistanut kirjasta, mikä oli jäänyt epäselväksi, mitä näytelmässä muuttui? Tunne siitä, että näytelmä antoi valmiimman tarinan kuin kirja jäi päällimmäiseksi. Kirjaa olen monasti katsonut, että pitäisi lukea uudelleen, ehkä sitten tarinan aukot täyttyisivät. Nyt näytelmä antoi vastauksia, mutta olivatko ne sellaisia, joita halusin.

Luulen, että mies ja nainen katsovat näytelmää eri tavalla. Niin paljon siihen oli sisällytetty ainakin minusta naisen epävarmuutta omasta  tahdostaan, seksuaalisuudestaan, toiveistaan ja ulkoamääritellyistä velvotteista. Uskon näin olleen myös miesten puolella, esim. isä-poika -suhteen kuvauksissa. Naisena kiinnostus tietysti nousi naisen omaan tulkintaan ja ulkopuolisten luomiin kuviin. Oma rikkinäinen menneisyys luo uudet raamit oikealle ja väärälle (vai luoko?). Elämässä selviytymisestä tulee päätavoite, jolloin karisevat kaikki turhat säännöt ja vain viimeinen taso, jolle oma moraali on asetettu joutuu koetukselle. Mikä on se taso, jolloin ihminen voi vielä seistä ylpeänä ja sanoa olevansa ihminen?

Punaiset ja valkoiset, mitä väliä? Kummassakin on ihmisiä, jotka eivät kestä sodan järjettömyyttä. Ja toisaalta, jos sitä kestää on ihmisessä jotain vialla. Kumpi tahansa olisi tehnyt laittomuuksia, kumpi tahansa olisi voinut näyttää itsestään raa'an puolen. Historia näytti kumpi voitti. Toinen sota poisti toisen sodan jäljet, mutta vasta 2000-luvulla pystytään tätä katsomaan ilman suurempaa syyllisyyttä. On tullut jo etäisyyttä. Nyt tämä näytelmä voidaan näyttää tämän vuosisadan tehokeinoin.

Näytelmä oli koskettava ja karu. Taitava oli ohjaus ja lavastus. Helposti mielikuva vaihtui tilanteesta toiseen ja paikka toiseen. Koskettavia olivat potilaiden vaatteet liimattuna seinään. Olen kiitollinen näytelmän mahdollisuuksista, kantaaottavuudesta ja vaikeiden asioiden esille tuomisesta.