Tänään tuli vastaan ajatus, joka oli aivan hirveä. No ei minulle, mutta kuitenkin. Keskustelun lopussa kuitenkin paha oli muuttunut asiaksi, joka olikin hyvä nostaa esiin ja käsitellä. Sitä ei saanutkaan enää lakaistuksi pöydän alle, vaan oli pakko tuntea, pakko puhua.

Hesarissa on ollut keskustelua äitien masennuksesta. On puhuttu siitä, että joku rooli ei saa tuntea jotakin. Aivan käsittämätöntä!!! Millä vuosisadalla oikein elämme? Sellaisessa maailmassa, jossa joutuu koko ajan näyttelemään muille, että kaikki on hyvin. No -kirosana, kirosana- kun kellään ei kaikki asiat ole kunnossa, ei kellään. Ja jos sellainen hetken on, niin voin taata, ettei sellainen illuusio kymmentä minuuttia kauemmin kestä.

Mistä sitten syntyy luulo, että kaikilla on asiat koko ajan hirveän hyvin? No varmaan siitä, ettei kukaan jaksa olla koko ajan synkkä. Niin toiset nähdessään tsempataan ja otetaan ilo irti siitä hetkestä. Yksinään taas synkistellään, paetaan tai "unohdetaan". Voi kun voisikin kaverien kanssa joka toinen kerta sanoa, että nyt puhutaan asiat mahdollisimman raadollisesti ja sitten taas unohdetaan kaikki ja puhutaan hömpästä.