Pienissä asioissa ennakkoluulot nostavat päätään. Sain ilon olla muslimien kanssa neljä päivää eräässä leirikeskuksessa tänä kesänä ja se, jos mikä oli opettavaista. Opin itse mitkä asiat, ovat minulle ehdottomia, joista en luopuisi ja toisaalta, mitkä niitä asioita, joissa voi joustaa ja todeta olevansa todella samanlainen niin ajatuksissaan kuin teoissaan.  

Kummallista kuinka voivat pienet asiat aiheuttaa päänvaivaa? Niin alkuperäisväestölle kuin juuri saapuneillekin ja niin noidankehä syntyy. Toiset eivät ymmärrä, miksei sianlihaa saa syödä (kun itse en ikinä söisi kissan tai koiran lihaa) ja toiset pelkäävät, että sitä heille kuitenkin tarjotaan. Nii..in, mistäköhän syntyy yhä suuremmat vaatimukset ja mistä yhä suurempi käsittämättömyys toisten kasvavia vaateita.

Mieleen ei koskaan tule kysyä. Kysyä - mitä mieltä olette oikeasti, - mitä ajattelette tästä, -loukkaako tämä asia teitä, ym. Ei, me surffaamme netissä, etsimme tietokirjoista, kuuntelemme uutisista, mutta emme kysy oikeilta ihmisiltä. Moni hyvää tahtova ajatus menee metsään, kun emme ota selvää ilahduttaako vai loukkaako se toisia. Ja itse loukkaannumme, kun tahtomamme hyvä ei kelpaakaan. Ja missä mentiin mettään - no siinä puhumisessa. Ei tullut mieleen kysyä. Ei...

Pienen tummaihoisen tytön hymy palautuu mieleeni. Voiko joku nähdä hänessä jotakin pahaa...? Saako joku tuon hymyn sammumaan? En voi ymmärtää, kun tuo hymy tahtoo vain ymmärtää ja olla ystävä.