Mummoni häpeäisi minua. Hänen mielestään tulisi antaa oma sänkynsä vieraalle, ja nukkua itse olohuoneessa. Hänen mielestään ennen lapsiperheen vierailua tulee imuroida, pestä lattia ja laittaa kaunis kankainen liina pöydälle. Hänen mielestään kiitos-kortit tulee lähettää viikon sisällä tapahtumasta. Hänen mielestään kirkkoon ei voi mennä shortseissa. Hänen mielestään haudalla tulee olla uusia tuoreita kukkia huolimatta siitä, että sen hoidosta on maksettu. Hänen mielestään dementoituneen ystävän tulee muistaa juuri hänet.

Ja mitä minä teen. Kotini on pölyinen ja sotkuinen. Alan laittamaan tarjottavaa vasta, kun vieraat jo istuvat ruokapöydässä. Käytän puolivalmistuotteita (niin, että kotiin tulee hyvä tuoksu) ja kaupasta ostettuja mustikoita. Ikkunoita en ole pessyt kahteen -- tai kolmeen vuoteen. Otin esinekaapista kahvikupit, joita en ole pessyt sitten viime käytön synttärinäni (n. 10 kuukautta sitten) (vinkiksi vaan vieraille). Imuroin vasta nyt, kun vieraat lähtivät.

Koin, että ystävilläni oli hyvä vierailu. Ehdin jutella ja leikkiä yksi-vuotiaan kanssa, joka murusteli jokapuolelle. Kaikilla oli toivottavasti rauhallinen olo, eikä kukaan toivottavasti saanut todella pölyistä kuppia... Enkä usko, että kenellekään tuli sellainen olo, etten heitä arvostanut, vaikka en ollut heitä varten puunannut. Tai toisaalta huono omatunto, että joku on liikaa hössännyt heitä varten. Näistä syistä, näistä...

Silti minä ajattelen tämän läpi. Ajattelen, mitä mummoni sanoisi. Ylpeilen, etten tee niin kuin hän haluaisi. Kapinoin hänen opetuksiaan liki kolmekymppisenä ja mietin, kuinka raskasta olisi muistaa kaikki nuo säännöt -- ja toteuttaa niitä. Melkein yhtä raskasta kuin on miettiä, että en tee niin, koska... Silti mummoni on minulle rakas. Ehkä en osaisi arvostaa vapauttani ellen näkisi kuinka ne häntä liki 90-vuotiaana vieläkin vaivaavat.