Eilen katottiin suomalainen sisällissodan loppumetrien ajasta kertova elokuva. Kun ei tuosta vanhasta Täällä Pohjantähden alla -sarjastakaan oikein muista mitään, niin oli jotenkin virkistävää (vaikka siis myös hyvin ikävää) tutustua tähän vaietunpaan ajanjaksoon. Ja täytyykin tuo uusi TPA katsastaa myös piakkoin. On niin paljon helpompaa katsoa, kun toiset tappelevat keskenään, mutta että suomea puhuvat nuoret miehet tappavat toisiaan. Ihan kamalaa.

Eli nimensä mukaan elokuvassa rakennettiin rajaa paikalle, jossa jo yli sadan vuoden ajan oli ollut vain pieni joenräppänä ja puinen silta. Todella mielenkiintoista oli se, kuinka Suomen raja on todella tarvinnut rakentaa jonnekin, missä on ollut toimiva yhteisö. Täysin paperille piirretty viiva muuttaa ihmisten arjen ja tekee ihmisistä epätasa-arvoisia tavalla, jonka vain historia kertoo. Herätti paljon erilaisia ajatuksia, joita on vaikea pukea edes oikeiksi sanoiksi.

Mitä jos raja olisi kiertänyt tuon kylän?
Pieni joki rajasi ihmiset venäläisiksi ja suomalaisiksi. Kaikki saman seudun monikulttuurisia asukkaita. Perheissä puhuttiin suomea ja venäjää, jopa ruotsia. Uskontona luterilaisuutta ja ortodoksisuutta. Vähän jopa juutalaisuutta. Ihmiset olivat juuri selvinneet hengissä sisällissodasta, vaikka jotkut olivat vielä etsintäkuulutettuja. Kyläläisten elämä näytti samalta kuin edellisillä sukupolvilla, mutta uutiset toivat mukaan saksalaisia, vallankumousta ja selkeää eripuraa ihmisten välillä. Miten kylässä olisi selvitty sisällissodan jälkeen? Kuka olisi hallinnut ja kuka olisi tehnyt työt? Olisiko mikään ollut sittenkään niinkuin ennen.

Mitä jos rajaa ei olisi tehty?
Olisimme olleet osa Neuvostoliittoa. Olisimme opetelleet venäjää; olleet osa eriskummallista valtiokokeilua, joka johti monen kuolemaan. Naiset eivät olisi edes tätä vertaa samanarvoisia. Täällä ei näyttäisi tältä, mikään ei varmaan olisi niinkuin on nyt esimerkiksi täällä Espoossa, joka on kasvanut tähän paikalleen lähiömaailmaksi. Vai olisiko... ..vielä suurempia talokolhooseja kuin nyt. Vai olisimmeko vielä maatalousyhteiskunta?

Onko ihmiselämiä uhrattava toisten hyväksi?
Kun miettii omaa yltäkylläistä elämäänsä, niin herää kysymys onko elämä arvokkaampaa näin kuin jotenkin toisin. Elämä lienee nyt helpompaa fyysisesti ja varmaan henkisestikin. Mutta olisiko elämä jonkilaisessa toisenlaisessa yhteiskunnassa ollut oikeasti arvoltaan jotain muuta. Vaikka suuri kiitollisuus on sydämessä niitä ihmisiä kohtaan, joiden takia saan istua tässä kirjoittamassa tällaisiakin ajatuksia rauhassa jouluvaloin koristellussa kodissani, herää kysymys oliko/ onko se välttämätöntä.
Onko elämän oltava yltäkylläistä ollakseen hyvää elämää? Ja onko tämä jouluruuhkainen mp3soittimien, thaimaanmatkojen, työttömyyden ja työuupumuksen aika sitä, minkä puolesta on taisteltu ja uhrauduttu. Hirvittää, jos ei tämä elämä olekaan sellaista, joka ansaitsi noi valtavia uhrauksia.

Mistä voi tietää mikä on oikein?
Lopullinen todellinen nykyihmisen/minun kysymykseni. Kun on niin paljon kaikkea, mistä voi tietää mitään. Ja pitääkö mitään oikeastaan tietää. Tätä jään pohtimaan....

Kiitos elokuvasta. Suosittelen. Erityisesti arvostin kohtausta, jossa Suomen lippu esiintyy ensi kerran. Kaikki on ollut joskus uutta, vaikka sitä ei enää niin ajattelekaan.