On ollut tosi virkistävää, että maailma on muuttunut valkoiseksi. Voin hyvin yhtyä Gilmoren tyttöjen Lorelain ajatuksiin lumen ihmeellisyydestä. Ja mikä parasta silloin, kun yhdessä yössä maailmaa muuttuu aivan toiseksi.

Elämä muuten on ajoittain tosi surullista. Ihmiset eivät osaa huolehtia toisistaan. Sanon osaa, koska joku perustaito ihmiseltä puuttuu. Erityisesti silloin, jos kokee, että itseä on loukattu. Voimavarat eivät millään riitä toisen huomioimiseen: silloin ei ole väliä onko lapsi tai aikuinen. Edelleen korostan ystävien ja sukulaisten tukiverkon tärkeyttä. Sekin vaan vaatii työtä. Ystävät eivät pysy ystävinä, jos sitäkään suhdetta ei hoideta. Pian onkin joukko nimiä joulukorteissa, mutta osoitteista ei tietoakaan.

Ankeaa on ollut, vaikka oma elämäni onkin iloista. Muiden vaikeat tilanteet joskus puskevat läpi. Mutta omasta elämänilosta kiinnipitäminen on kyllä taisteltava. Joten meillä kotiretkeily jatkuu, kun ei olla jaksettu purkaa rempan jälkeistä myräkkää. Tähänkin alkaa tottua, mutta ehkä joskus koti näyttää taas järjestellyltä. Mummoni ahdistuisi, mutta edelleen pidän järjestelmällisestä sekasotkusta. Se on vähän kuin leikkiä tässä vakavassa elämässä.