Viime viikon keskustelu ihmisarvosta Suomessa ja evankelis-luterilaisessa kirkossa on tuntunut ihan kamalalta. Surettaa ihmisten haluttomuus ymmärtää toisiaan. Itkettää monien hyvin saavutusten valuvan jäsenten mukana. Tunnen ihmisiä, jotka ovat tehneet kovasti työtä ihmisarvoisemman ja vapaamman kirkon puolesta; on taisteltu ja voitettukin. Harmittaa nopea toiminta, mikä vaikuttaa vain siten, että ihmisarvoinen keskustelu vähenee. Eikä sitä onnistu mitenkään pysäyttämään.

Jumalan pelko on viisauden alku. Entä jos tuo Jumala on pelottava ja vaatii kaikilta eri asioita? Mitä jos uskoisimme oikeasti ihmistä ymmärtävään Jumalaan, onhan Hän meidät luonut. Silloin mielipiteistäni tulee jyrkät, koska pelkään tuomiota. Parempi joka tapauksessa olla tiukasti jotakin mieltä, etten varmasti edes yritä ymmärtää toisin ajattelevia.

Sitten tulee kysymys, entä jos Jumala ei siunaisi minua. Se on ihan hirveän pelottava asia. En usko, että jaksaisin päivääkään ellen uskoisi Jumalan siunaavan ja tahtovan minulle hyvää. Entä jos en näe Jumalaa. Silloin toiset kristityt, ystävät, vähän vieraammat, papit tai rakkaat perheeni jäsenet ajattelevat minusta hyvää ja hyväksyvät minut. Kun myös itse elän hyväksyen ja tukien toisia, uskon Jumalan olevan kanssani. Myös silloin, jos en pysty, niin en usko hänen hylkäävän minua, vaan kärsivällisesti odottavan minun tajuavan jotakin ja muuttuvan.

Eihän ihmisarvo ole uskon ydinkysymyksiä, olen kuullut neutraalien sanovan. Mietin sitä pitkään. Jos tulee kysymys, hyväksyykö Jumala minut, antaako Jumala juuri minulle syntini anteeksi, kuoliko Jeesus juuri minun puolestani, silloin ihmis- ja tasa-arvo on juuri ydinkysymys evankeliumin, armon ja anteeksiannon näkökulmasta. Joh. 3: 16.

Toivoisin, että joskus telkkariin istutettaisiin ääriajattelijoita, ja sanottaisiin, että pääsette ulos vasta, kun ymmärrätte toisianne ja olette päätyneet kompromissiin, missä kumpikin tuntee olonsa kunnioitetuksi ja  arvostetuksi.