Yritän tähän koostaa ajatuksiani ajalta, jolloin olin jalan murtuman takia toisten armoilla.

1) Ystävällisyys
Huomasin, että kuuden viikon aikana pyrin olemaan normaalia ystävällisempi. Yleensä olen vähän ykstotinen kohteliaisuuksissa, ja huudahdan helposti, että "Anna maito". Nyt huomasin miettiväni sopivaa hetkeä ja äänensävyä, kun pyysin: "Kun sinulle sopii, niin voitko antaa minulle maitoa, tuoda keppini, kirjani, pullon vettä, viedä minut suihkuun jne."

20160301_165755.jpgSamalla myös huomasin, että ihmiset ovat ystävällisempiä. Sain apua, sain anteeksi ja rohkenin pyytää apua helpommin. Kahvilassa saatoin saada juoman pöytään tuotuna, mikä kyllä mahdollisti tilanteen. Vieraat ihmiset nostivat keppejäni, kun ne kaatuivat ja rakkaat esiteinit auttoivat kesken kiireisten peliensä, minkä kerkesivät. Mutta ennen kaikkea minun luonani käytiin. Sain luokseni muutaman ystävän, joita en ollut nähnyt pitkiin aikoihin.

2) Pikkuasioihin tarrautuminen
Erityisesti alussa, kun en uskaltanut kovin paljon liikkua, niin tuli esiin myös toisista ihmisistä riippuvuuteni. Toki jo heti sairaalassa kipu ja vessassakäynti riippuivat täysin hoitajista. Ja tähän on heti sanottava, että hoito oli hyvää ja tilanteenmukaista. Kotona se näkyi siinä, että kaikki kodin ulkopuolinen toiminta oli muista ihmisistä riippuvaista. En päässyt kauppaan, sairaalaan enkä kyllä myöskään suihkuun ilman apua. Pikkuhiljaa näin itsenäistä ja sosiaalista ihmistä tällainen alkaa riipimään, eikä oikeastaan voi valittaakaan, kun tarvii toisten ihmisten apua.

Erityisesti tämä tuli esiin paahtoleivässä. Mietin juuri silloin, kuinka vaikeaa kotiin sidotuilla ihmisillä on, kun ei voi itse vaikuttaa saamaansa ruokaan. Pyysiin Reilun vihreää paihtoleipää, mutta ei sitä, jossa on pussin päällä mainitaan suuresta määrästä kuitua ja kerroin, että niitä on kahta vihreää, joista toisesta en pidä. Kun sitten sain sitä väärää (molemmissa olikin merkintä kuitumäärästä), niin en pystynyt olemaan vain kiitollinen, vaan tuskaisena huokasin, että tämä oli just sitä väärää.

Samanlainen tilanne käytiin joka kerto kylpyhuoneen ovien kanssa. Vieläkään en tiedä, miten voi kauniisti muistuttaa toista, että ne molemmat ovet olisi kiva saada suljetuiksi ilman, että se kuulostaa v***uilulta tai näsäviisastelulta.

3) Yksinäisyyden kauhistus
Olen aina haaveillut, että vanhana saan asua palvelutalossa. Tämän sairastamisen aikana tämä toive vain sai vahvistusta. Mikään ei ole niin kamalaa kuin saada sairastaa omassa kodissaan. Sairaalassa ei ollut ollenkaan ongelmallista olla. Siellä oli aina vieruskavereita, hoitajia tai jopa toisia hoidettavia, joista piti pitää huolta. Kotona päivisin oli vain ja ainoastaan some. Taivaalle kiitos (ja tarkoitan sitä) kaikista ystävistä, sukulaisista ja työkavereista, jotka kävivät minusta pitämässä huolta. Kiitos.

Lopuksi tähän kosteeseen totean, että kärsivällisyys ei ole vahvuuteni ja jo nyt suunnittelen uusien huimien harrastusten aloittamista. Mutta on tällainen pakkoloma vaan todella hyvä mielen rauhoittumisen kannalta. Siitä ehkä enemmän seuraavalla kerralla.