Taas sen sanoin. Voisin olla ylpeämpi siitä, mutta silti tuntuu pahalta. Olen luonteeltani kiltti ja haluan olla pidetty, minkä takia ein sanominen on sitäkin vaikeampaa. Mutta olen kehittynyt. Toisaalta voiko sitä sanoa kehittymiseksi, jos kalenteri pursuaa tekemättömiä töitä, eikä uudelle enää löydy tilaa. Sanon silti kehittyneeni. Okei, voin verrata ystäviini, jotka eivät millään kykene sanomaan, etteivät repeä uuteen. Heihin verraten olen helppo tapaus.
Mutta miksi se tuntuu niin pahalta? Toki se, että joku pettyy tai joudun sanomaan jollekin vähän ikävästi, mutta luulen syyn olevan myös ahneudessa. Haluan kaiken. Haluan olla kaikessa mukana ja haluan olla tärkeä. Kukapa ei olisi, mutta pakkoko sitä on selkärangasta repiä suosiota? No mistäs sitten, kun rahaakaan ei ole. (Hymiön paikka.)
Pahinta minusta kuitenkin on se, että sanoo kyllä, vaikkei pysty asiaa hoitamaankaan. Tähän olen sortunut muutaman kerran. Se vasta hävettää. Useimmiten taustalla kuitenkin on rehellinen tahto selviytyä kunnialla uudesta haasteesta. Mutta millä sen myöntää, ettei pystykään? Vaikenemalla, sohimalla, huitaisemalla, katoamalla, vaihtamalla koti- ja työpaikkaa, pakenemalla... Seuraukset ovat aika tuhoisat, kun se suurella vaivalla hankittu kunnia katoaa epämääräisen maineen tieltä.
Tämä on nyt motivointikirjoitus minulle itselleni ja kaikille niille, joiden on vaikea sanoa ei.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.