Vielä yksi leffa, joka ainakin on jäänyt pohtimatta.

Suomalainen ja saksalainen leffa, joka oli kyllä jotenkin tosi realistinen. Nuori suomalais-saksalainen pariskunta muuttaa työn perässä Suomeen ja kotiin jää lasta hoitamaan vieraskielinen äiti. Kylmä talvinen Tampere ei näytä parhaita kasvojaan eikä suomalainen kansanluonnekaan. Huokaus. Miten voimme olla niin vaikeasti lähestyttäviä? En tällä kysymyksellä syytä ketään, koska olen ihan samanlainen. Kestää hirmu kauan rikkoa jää ja tutustua. Tänään mm. työväenopiston kurssilla puhuimme jo aika rennosti niitä näitä, vaikka ollaan koko syksyn ajan nähty.

Mutta siis leffassa oli ihana Mikko, jota nyt aina katselee mieluusti. Yh-äitien muodostama yhteisö oli lämmin ja yllättävän ymmärtäväinen. Kateutta ei juurikaan ilmennyt. Tykkään tällaisista vakavista, mutta helpoista elokuvista. Päätökset ovat vaikeita, mutta niitä kuvataan kauniisti, henkilöitä ymmärtävästi, niin voi hyväksyä vaikeatkin päätökset.

Mutta täytyy sanoa, että on kyllä vaikeita nuo avioliitot. On niin vaikea luopua omastaan tai toivehaluistaan yhteiseksi hyväksi. Miten sitä onkaan niin ahne elämälle? Vaikka meillä rikkailla on mahdollisuus saada kaikkea, niin milloin joku sukupolvi ymmärtää, että kaikkea ei tarvitse haluta. Voi oppia valitsemaan ne asiat, jotka ovat tärkeimpiä ja elää omien valintojensa kanssa. En kuulu vielä siihen sukupolveen. Mutta kunpa joskus.