torstai, 22. elokuu 2019

Onnistuminen - tunne

keskitetty%20kukka.jpgTähän luovaan työhön on liittynyt paljon tunteita. Lähtien alun innostuksesta ja innovoinnin riemusta, riittävyyden ja suunnan epävarmuuksista sekä itsensä kanssa työskentelyn ahdistavuudesta. Olen löytänyt itsestäni jälleen loistavia puolia, mutta myös niitä puolia, mitkä voisin myydä kirpparilla alehintaan. Eihän näitä asioita ole muut huomanneet, mutta itseni kanssa on elettävä. Siksi eilen ja tänään on ollut uudenlaisten tunteiden hetki.

Riemuvoiton tunne. Mikäs se edes on... ja miksi juuri riemuvoitto, eikä vain riemua?

Olen kevään taistellut työni tuotoksen kanssa. Kirjoitustyö oli lähtökohdiltaan ihanan innovaativinen yhteistyön tulos. Kirjoittaminen sujui suht helposti ja yhteistyö kollegan kanssa sujui loistavasti. Suurin kompastuskivi ilmaantui, kun omat arvioitsijat antoivat siitä kovin kitkerää palautetta. Tämä löi hidasteen koko prosessille sekä ennen kaikkea luottamuksen tekemiseeni. 

Jouduin tekemään tylyn päätöksen, että tuotos menee painoon ja jatkoon, vaikka se ei saanut suitsutusta, vaan suuren epäilyksen varjon kanssa. Prosessin takia aikataulusta oli pidettävä kiinni ja puolikuntoinen tuotos oli laitettava oikeaan testaukseen. Testien avulla voisi kuulla palautetta, miten kokonaisuutta voisi muuttaa parempi tarpeeseen sopivaksi.

Nyt kun testivaihetta on mennyt muutaman kuukauden ajan, sain eilen ensimmäisen palautteen mitä konkreettisemmassa muodossa. Sain puhelun, jossa toivottiin oppaita lisää! Hieman närkästyneenä soittaja sanoi, että olisi syytä ottaa uusi painos, koska materiaalista on ollut työssä paljon hyötyä. Olin myös pyytänyt parannusehdotuksia, johon soittaja sanoi, ettei ollut keksinyt mitään parannettavaa.

MInulle oli tulla itku. Itku onnistumisesta, sinnikkyydestä, ennen kaikkea huojennuksesta. Sen jälkeen tuli voitonriemuinen olo. Vaikka eihän tässä ole voiton tarvetta, riemun kylläkin. Silti omassa pienuudessani koin myös voittoa.

Loppujen lopuksi tunne on hetkellinen, siksi sen kirjaaminen on nyt tärkeää. Materiaali voi silti kehittää ja tehdä siitä vielä parempi. Loppujen lopuksi otan hatun kouraani ja alan jälleen hiomaan. Mutta nyt saan hetken iloita, että työni ei ollut turhaa.

maanantai, 5. elokuu 2019

Väliyhteenveto

s%C3%A4hk%C3%B6linjat.jpgMiltei puolitoista vuotta sitten aloitin projektini, henkilökohtaisen hyppäykseni uuteen maailmaan. Nyt on aika laittaa projekti hyllylle ja ottaa jälleen uusi askel työurallani. Seuraavan vuoden verran vastaan Etelä-Suomen koulutuksista. Osittain se on tästä hankkeesta tuttua työtä, jota laajennan nyt vain kauemmas. Tämä on hyvä juttu.

Mutta mitä olen saanut aikaan?

Merkittävin asia lienee se, että kun aloitin työni taloudelliset asiat nähtiin tärkeinä, mutta vain osana työtä, eikä monikaan kokenut, että lisäkoulutukselle olisi tarvetta. Sittemmin tarve on kävellyt vastaan. Yhteistyötä tekevät ihmiset ovat alkaneet epävirallisesti raportoida, että eri työyksiköissä on ruvennut pyytämään lisää talousalan koulutusta. Tästä en voi ottaa kiitosta vain itselleni, koska yleinen puhe on ollut puolellani. Työnantajani tekemä kova mediatyö sekä yleinen huoli kotitalouksien velkaantumisesta ovat puhuneet puolestani. Silti ennen kesälomalle jääntiäni iloitsin, kun yhtäkkiä olin huoneessa, jossa huomasin, että minuun iski kateus, kun muut huoneessa olijat puhuivatkin minun teemoillani mainostaen minun työtäni omanani. Kateuden jälkeen iski into: En ole enää yksin.

Muutamat yksittäiset hankeosat ovat menneet eteenpäin. Osa jumittaa yhä. Osa on käynnissä vielä. Osan saan valmiiksi ja osa pitää jättämään hankkeen toista mahdollista osaa. Oppimiskäyräni on noussut vauhdilla, mutta vielä kovempaa on ollut henkilökohtainen kehittymiskäyräni. Kiitos työnohjauksen, jonka avulla sain kiinni sisäisistä demoneistani. Toki oppiessa ja kehittyessä huomaa, että itsessä olisi vielä järkyttävästi petrattavaa, mutta tällä mennään. Kiivaalla itsekritiikillä saan vaan itseni lannistumaan.

Joten aika laittaa pakettiin se, mikä on laitettavissa! Ja kohti uutta, mitä se taas lieneekään!

keskiviikko, 20. maaliskuu 2019

Kehittyminen on kuin kukon askel

IMG_3507.jpgVuosi sitten aloitin tämän hankkeen. Aloitin tyhjästä muutaman tukilauseen turvin. Sen päälle piti rakentaa kahdeksantuntinen työpäivä. Sen päälle piti luoda suunnitelma, mitä teen kahden vuoden ajan. Sain ohjeita, sain esimerkkejä ja sain rohkaisua. Olen äärimmäisen huono lukemaan ohjeita, olen vähän parempi ymmärtämään esimerkistä, mikä auttaa, mutta ennen kaikkea tarvitsen omaa kokemusta yrittää ja epäonnistua. Onneksi sain siis myös rohkaisua.

Hauskaa oli huomata puolivälissä, kuinka yhtäkkiä palaset alkoivat muovautumaan. Kuulemistani toiveista täyttyi sisäinen saturaatiopisteeni, jonka jälkeen tiesin, mitä tehdä. Tein tarkennetun suunnitelman.

Nyt vuoden jälkeen olen pisteessä, jossa huomaan miettiväni, mitä hankkeesta jää jäljelle ja miten se saadaan jatkumaan tarvittavilta osilta. Tästä hetkestä minulle kerrottiin miltei vuosi sitten. On hauskaa huomata, kuinka kellon lyömällä tämä kaikki tapahtuu. Niissä oppaissa nämä vaiheet on kuvattu selkeäsi laatikoina kuvioissa. Tästä huolimatta minun tulee nämä itse kokea. Tieto ei riitä. Nämä asiat pitää tuntea sisimmässään, minkä jälkeen niitä ottaa pöydälle.

Vaikka sisäinen hankekelloni kulkee kuin juna. Niin silti yksittäisissä asioissa olen myöhässä. Jatkuvasti kutsu seuraavaan  tilaisuuuteen lähtee liian myöhässä, aineisto valmistuu hitaammin kuin kuvittelin ja herään hieman paniikissa muistamaan, etten ole hoitanut jotakin todo-listan asiaa (lukuisista todo-listoista huolimatta). Ilmeisesti ensimmäisessä hankkeessa oppii sen yleisen rakenteen. Yksityiskohtien oppiminen tulee sitten seuraavassa, toivottavasti.

Kivaa kevättä i alla fall!

perjantai, 15. helmikuu 2019

Työajan ikeessä

IMG_3359.jpg

Työnohjaajani kanssa tapasimme eilen viimeistä kertaa. Neljän kerran tehokuuri oli silmiäavaava ja auttoi paljon tilanteessani.

Hauska havainto oli, että vaikka lähiesimiehenä toimiessani olen omia alaisiani varustanut vastuulla ja vapaudella, kuten oma nykyinen pomonikin tekee, niin kohtelen itseäni silti lähes tehdastyöotteisesti. Tai no ainakin toimistotyöotteella. Olen saanut vapauden työajan sisällä toimia niin kuin parhaaksi näen, kunhaan saan tehtäväni suoritettua. Silti huomaan kohtelevani itseäni 90-lukumaisella pieteetillä, jonka on istuttava 8 tuntia toimistossa ja saatava asiat aikaan.

Käytin usein termiä "huijata", millä sain itseäni tekemään asioita. Huijaan itseni kirjoittamaan ahdistavaa tekstiä, huijaan itseni soittamaan vaikeaan paikkaan, huijaan. Työnohjaajani ehdotti, että toimintatapani voisi olla luova. Olen ihminen, joka mielellään kirjoittaa listoja, joita pitää tehdä. Nehän auttavat hahmottamaan monituisia tehtäviä, joita pitää tehdä. Olen oikein hyvä jakamaan todo-listat päiville ja tekemään niistä sopivan kokoisia tehtäväalueita. Mutta se missä en ole hyvä, on niiden tekemisessä.

Ja älä luule väärin, etten tekisi mitään. En tee niitä hienosti suunnitellun ohjelman mukaan. Vaan "luovasti".

Parin viikon päästä todo-listan tehtävät on miltei tehty. Päiviin mahtuu aikoja, jolloin en tee yhtään mitään. Toisaalta todellisia spurtteja, milloin rukseja tehtävien päälle satelee runsaasti. Tai siis sataisi, jos kirjaisin niitä. Parin viikon päästä saatan katsoa alkuperäistä listaani ja todeta monen tehtävän tuleen tehdyksi, vaikkakin aivan väärinä ajankohtina ja aivan väärässä järjestyksessä.

Todellinen kysymys on, mikä sitten olisi oikea tapa kaltaiselleni tehdä todo-lista: Mind map, asioiden viljely eri paikkoihin, jokin muu -tapa. Onko sellaista? Vai pitääkö minun vain huijata itseni tekemään työtehtävät, jotka kuitenkin on pakko tehdä ja jotka kuitenkin lopulta teen? Kertokaa vinkkejä todo-listojen erilaisiksi versioiksi.

Lopuksi työnohjaani kehotti minua ottamaan projektiksi myös itselleni oikean tavan löytämisen. Tee siitä miniprojektikokeilu, testaa ja tee muistiinpanoja. Jotenkin rohkeaa. Toimistoesimiesminäni sanoo, että toimistossa pitää istua, eikä mitään kokeilla. Tehdä kunnolla töitä, eikä mitään huijata. Lisäksi täytyy todeta, että on tämä toimistossa istuminen myös niin kovin tuttua ja turvallista. Se kai siinä mättääkin.

 

 

 

keskiviikko, 19. joulukuu 2018

Kokemuksellisesti johdettua

vaasa%20talvi.jpgSyyskuussa olen saanut viimeksi kirjoitettua tänne kuvausta hankkeeni vaiheista. Suurin syy oli oma kyllästyminen huokailuun ja valittamiseen. Kun ei ollut uutta kirjoitettavaa, niin on turha toistaa itseään. Toisaalta silloin on vaikea arvioda, milloin muutos tapahtuu. Muutos on kuitenkin tapahtunut. Jonkinlainen pohjakosketus tunteissa tapahtui tuossa lokakuussa. Sen jälkeen ei mikään pieni ahdistus ole tuntunut miltään.

Tilaisuus lokakuussa oli mielestäni suuri floppi, johon näin puolitoista kuukautta myöhemmin uskallan kurkistaa. Uskon, että saamani työnohjaus auttoi tässä suuresti. Floppi oli osittain päässäni, osittain epävarmuuteni esille heittämistä ja osittain huonoa valmistelua. Näistä olen ottanut oppia, käynyt läpi ja kerrassaan vain opetellut tietämään, että tällaisetkin tunteet ovat mahdollisia. Enpä ollut tällaiseen aiemmin törmännyt. Täydellinen häpeän tunne omasta työstään. Kamala kokemus, mutta hirvittävän opettava.

Hiljalleen siitä on noussut ja epävarmuus on alkanut muuttua varmuudeksi. On muotoutunut käsitys siitä, mitä on tarpeen tehdä ja mikä on mahdollista tehdä. Nämä molemmat näkökulmat ovat hyvin tärkeitä, jotta voidaan tehdä jotain konkreettista ja joka ehkä voi jäädä jopa elämään. Hauska havainto on ollut huomata, kuinka tunneperäistä järkeen perustuvan työn tekeminen on. KUn on käynyt vierailemassa erinäisissä paikoissa, keskustellut teemoista ja kuullut erilaisia näkemyksiä riittävästi, syntyy olo saturaatiosta. Nyt teemat alkavat toistaa itseään. Nyt olen kiertänyt ja kuullut riittävästi. Nyt voin tehdä johtopäätöksiä tarpeista ja tehdä niihin perustuen toimintasuunnitelmat.

Lisäksi minua hämmentää se kuinka fyysistä tällainen ajattelu on. Pelkkä järkinen päättely ei riitä, se pitää kokonaisvaltaisesti tuntea. Siitä syntyy varmuus. Häpeän tunteen läpikäyminen oli rankkaa, mutta kokemattomana otin itseeni havaintojeni testaamisen. Sen sijaan, että toimin kuinka olin suunnitellut ja toteutin sen, niin koinkin sen henkilökohtaisesti. Tämä on suuri kysymys, kuinka erottaa omat tunteet ja työn arvioinnit toisistaan. Tähän koen kompastuneeni.

Nyt siis kohti puurtamisen vaihetta. Se pelottaa tällä hetkellä eniten, mutta poikkeuksellisesti on selkempi vaihe. Kohti ensi vuotta!