Viikko sitten Tallinnassa. Eräänlaisella työhön liittyvällä retkellä olimme. Ajatuksena oli rento päivä kävellen ja nauttien maanantaipäivän tunnelmasta. Yllätyksenä hyvä työkaveri tuli myös mukaan, mitä en tiennyt ennalta. Oli rattoisa ilmapiiri ja paljon ruokaa, erityisesti jälkiruokaa. Eikä edes satanut.

Vierailu viralliseen kohteeseen kesti liian kauan. Aikaa 'rentoon' kävelyyn jäi vain runsas parituntinen. Ystäväni ja minun seuraan lyöttäytyi äiti. Se oli ok, sillä olihan ystäväni myös äiti. Olin varautunut etsimään pikkuiselle jotakin mukavaa tuliaista. Mitä en tiennyt oli, että tämä lyöttäytynyt äiti oli raskaana. Ja se muutti kaiken.

Rento kävely muuttui hiljalleen. Pari korttelia ja yhden lastenvaatekaupan jälkeen kuului kysymys, aiotteko syödä. Vastauksemme oli, että emme pysty pariin tuntiin syömään puffet-aterian jälkimainingeissa kun olimme edelleen. Korttelin jälkeen äiti alkoi pysähtyä jokaiset ravintolan ulkomenuun kohdalla. Kysyimme pitääkö sinun syödä. Vastauksena kuului, kyllä tässä jossain vaiheessa. Korttelin ja usean pysähdyksen jälkeen. Kysyimme uudelleen, koska sinun pitää syödä. Vastauksena kuului: Eikö nyt yleensä viideltä syödä?

En tiedä. En koskaan syö viideltä. Ehkä sunnuntaina, kun lounas on hieman myöhäinen, tulee vahingossa syötyä viiden aikoihin. Mutta ei, en syö viideltä, kuin ehkä omenan. Lopputuloksena siis syömään, vaikka oli ähky ja olisi tehnyt mieli kävellä. Onneksi ruoka oli hyvää, olut makoisaa ja tunnelmakin pysyi asiallisena. Loppumatkasta pysyin kutenkin etäämpänä.

Mutta missä vaiheessa olisi voinut sanoa Ei?