SSärkynyt sydänaan läheltä seurata, kuinka äidistäni tehdään omaishoitaja. Äitini ei ole juurikaan paremmassa kunnossa. Hautajaisiakin on suunniteltu jo muutamaan otteeseen. Mutta onhan hän tietty paremmassa kunnossa kuin hoidettava, jonka muisti ja jalat eivät enää rullaa. Eikä edes hoidettavan kunto ole se ikävin asia, vaan törkyinen suu, joka johtunee kai myös dementiasta. Haukkuminen ja epäily, ne syövät enemmän kuin muut hoitoon liittyvät inhottavat asiat.

Eli jo pitkään ajatus, että hoidettava ei enää kotiin palaa. En tiedä syitä, mutta kunto oli noussut sairaalassa niin paljon, että kotia oli kokeiltava. "Koska eihän sitä voi tietää, pärjääkö, jos ei kokeile", olivat sairaanhoitajan viisaat sanat. Nyt kotiin on tulossa fysioterapeuttia, kotihoidon hälytintä ja ties mitä härpäkettä, jotta hoidettava selviytyisi kotona. Jos selviytyy. Ja kumpi selviytyy.

En päässyt olemaan verkostopalaverissa läsnä. En päässyt kysymään, että kuinka huomioidaan hoitajan jaksaminen, fyysinen ja henkinen kunto. En päässyt kuulemaan, miten kokonaisuus huomioitiin, eikä vain sairaalan haluama kotiuttaminen.

Tietysti äitini vointi on minun huolenaiheeni. Ja sitä toki pyrinkin täältä kaukaa huomioimaan, mutta en pysty olemaan läsnä arjessa. En pysty luomaan toivoa tulevasta; en pysty katsomaan, että hän syö salaattia joka päivä enkä pysty vakuuttamaan, että hoidettavan ilkeät puheet eivät ole totta. Toivottavasti kaikkien härpäkkeiden lisäksi hoidettava saa riittävästi troppia, jolla päivät olisivat mukavat ja tunnelma leppoisa.