Katsoin toissailtana toistamiseen Koskemattomat -elokuvan: Elokuvan, joka pitäisi olla jokaisen lähihoitajakurssin perusopetuksessa. Neliraajahalvaantunut rikas mies ottaa hoitajakseen nuoren pikkurikollisen slummimiehen. Harvoin olen leffateatterissa kikattanut ääneen. Ei ihan heti uskoisi tällä juonikuviolla. (En ole ihan varma spoilaanko paljon, joten jos aiot katsoa, katso ensin.)

Pikkurikollinen ei sääli, sanoo halvaantunut mies huolestuneelle, säälivälle ystävälleen. Ei todellakaan! Yli mennään paikoitellen: kiehuvaa vettä kaadetaan tunnottoman jalalle. Mutta ennen kaikkea pikkurikollinen pilkkaa halvaantunutta miestä, pyytää tätä istumaan ja tarjoaa puhelinta, kun ei jaksa itse nousta. Kaikilla tavoin siis huono hoitaja, eikö?

Toisaalta hoitajamoraalista tietämättömänä hän myös etsii elämää. Rakastaa elämää. Ja saa halvaantuneen miehen kokemaan elämää kuin ennen halvaantumistaan. Tietysti mennään myös rajojen yli, on huumeita ja prostituoituja. Elokuva tarvii näitä, mutta oikeassa elämässäkin on joskus ihan riittävästi potkua, kun vaan uskaltaa. Uuteen ihmiseen tutustuminen antaa parhaimmillaan noita paremmat kiksit ja jotain enemmänkin. Kun vaan uskaltaa.

Tositapahtuviin perustuva elokuva tarjoaa kyynistyneelle ihmiselle toivoa. Elämän potkimat ihmiset eivät kumartele toisiaan, sääli, vaan kohtelevat, hyvässä ja pahassa, toisiaan ihmisinä. Tästä leffasta saa parhaimmat eettiset keskustelut aikaan hoitotyöstä, parhaimmat naurut aitoudesta ja suurimman toivon lämmön rohkeudesta. Suositan.