Läpi pakkastuiskeen pääsin käsittämättömästi yhdellä bussilla kotipysäkiltä oopperan eteen. Uusi koti hämmentää aina välillä, mutta hyvä näinkin päin. Hieman flunssaisena, todella raskaan työviikon jälkeen univelkaisena ja päällä tajuton määrä villavaatteita, joita ei millään kehtaa kaikkia ottaa pois päältä, loivat hieman uneliaan lähtökohdan oopperassa istumiselle. Olen nääs ennenkin pilkkinyt kyseisessä salissa.

Ja itse asiaan. Tohtori Faustus on jäänyt lukematta, mutta olipa hyvä ja dramaattinen juonenkulku. Saatanan houkuttelemana ihmiset saivat pahaa aikaa lähes kohtuuttomalla vauhdilla. Rakkaus muuttuu himoksi; kunnia häpeäksi ja vihaksi; toivo toivottumuudeksi. Ihminen tuntui olevan niin omien valintojensa kuin erilaisten näkymättömien voimien ristiriidassa. Oma valinta kaiketi voitti, jos ymmärsin oikein.

Alkuosa oli ihan hirvittävän pitkä, mutta lavasteet upeita ja moniulotteisia. Kun kyllästyi kuuntelemaan, niin sai ihastella näkemäänsä. Siihen ei useinkaan enää panosteta näin upealla tavalla. Mutta väsyminen tapahtui joko omasta syystä tai sitten hieman tasapaksuisen esityksen takia. Viimeisten laulujen aikana pyörin jo ja lopulta pääsin viinilasille parvelle.

Loppu olikin parempi. Dramatiikkaa yhä enemmän. Selkeää hyvän ja pahan taistelua sekoittaen vähän klassisia hyvän ja pahan tuntomerkkejä. Lopussa kuitenkin olivat klassiset symbolit jopa Enkelin kosketus -teeveesarjan tasoa. Valo taivaalta  ja kuorolaulua. Voiko parempaa Jumalan kuvaa olla... Varmaan vois, mutta tähän on totuttu. Kaiken kaikkiaan on todettava, että tämä oli pitkästä aikaa ooppera, joka ei saanut minua suuttumaan. Ehkä se oli selkeän kristillinen opetus, joka kuitenkin vakuutti minut. :)