Kone Kom-teatterissa

Sukupolvien ketjut ovat huumaavia. Miten voikaan syntyä sellaista odotusten ja pelkojen viidakko, kun vain on sellainen käsitepari kuin lapset ja heidän vanhensa? Vai pitäisikö sanoa vanhemmat ja heidän lapsensa? Molempiin suuntiin joka tapauksessa. Ei ole vaikutusta rahalla, poliittisella suuntauksella, uskonnolla tai urheiluvalinnalla. Nämä vain lisäävät lisää makua keitokseen. Lisää tunteita, lisää volyymia.

Mutta mitä tapahtui vasemmistolaisuudelle? Lainaan nyt ystävääni, jolle tilitin tätä asiaa eilen kotiinajellessa. Hän sanoi: Onko se syy luopua idealismista, että sosialistinen/kommunistinen valtajärjestelmä ei toiminut eikä kapitalismille ole löydetty toimivaa vaihtoehtoa? Hyvä huomio kerrassaan.

Itse näytelmän mukana ymmärsin, että samalla kun kolmekymppisten maailmassa pyritään löytämään itsensä ja parantamaan maailmaa persoona kerrallaan, ei jää aikaa yhteisöllisyydelle ja toisten taakkojen kantamiselle. En sano, ettei tätä tapahtuisi, mutta vähemmän kuin aiemmin. Yhteisöllisen vastuun puuttuminen aiheuttaa sitten oikeassa elämässä verojen laskua, kilpailua palveluista ja eduista sekä toisten jäämistä oikeasti yksin. Tälle pitäisi tehdä jotain, mutta onko se seuraavan sukupolven tehtävä. Me yritämme vapautua isiemme sodan traumoista, josko seuraava sukupolvi olisi vapaa niistä ja voisi jo keskittyä itsen ulkopuolelle.

Mikä sitten voisi olla vastakohta kapitalismille? Olisi kohtuus. Kestävä kehitys toistui näytelmässä sanoina. Voisiko kaiken uuden hamuamisen tilalle syntyä kultaisen keskitien tavoite. Kun on riittävästi, niin se riittää. Aina ei tarvitse olla yllin kyllin -- mitään.
 

Kristuksen Morsian Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä

Voi viime syksy sentään. Voi liberaalius ja konservatiivius. Voi oikeassa olemisen tarve ja ihmisoikeudet. Voi Jumala ja Jumalan vaikeaselkoisuus. Voi.

Voitaisiinko keskittyä olennaiseen. Mikä on olennaista? Löytää rauha Jumalassa, maailman kaikkeuden Luojassa. Yrittää hyväksyä itsensä epätäydellisenä ihmisenä, joka tulee täydelliseksi vain Jumalassa. Hyväksyä se, että tarvitsee anteeksiantoa ja, että täytyy antaa anteeksi muille.

No miten ihmeessä ne tuskaiset raamatunkohdat sitten liittyvät tähän koko juttuun. Miten sitten oikeassa elämässä eletään todeksi eli osoitetaan tuo kaikki olennainen? En keksi muuta kuin, että toista ei voi tuomita. Mutta entä jos hän tuomitsee? Pystynkö olemaan tuomitsematta. En varmaan. Voi voi. Jollain tasolla sitä pitää sietää, että on ihmisiä, jotka haluavat noudattaa tiettyjä olemassa olevia kirjoituksia valitulla tavalla. Jotkut ihmiset tarvitsevat tiukkoja vastauksia. Toiset haluavat pitää kiinni isiensä, ehkä myös äitiensä (mitä on aina vaikeampi ymmärtää), opeista. Heillä pitänee olla siihen oikeus. OIkeus olla, kunhan eivät aiheuta hallaa muille. Niin niinhän se on. Käyttäytyä osata pitää kaikesta huolimatta.

Ja näytelmästä: Mitä nyt sanoisi. Hieno lavastus. Paikalla ollut piispa aiheutti lisää mielenkiintoa näytökseen, kun hän kuului oleellisesti myös juoneen. Näyttelijät olivat hyviä. Vuoropuheluissa ja monologeissa oli loistavia huomioita.  Loppu ihastuttava. Se avasi koko näytelmän. Sen jälkeen mikään ei ollut niin kuin ajatteli. Menkää ihmeessä katsomaan. Jokaisen kirkon jäsenen opetusnäytelmä. Mutta ehkä vasta alfa-kurssin kolmannella vuosikurssilla.

Oivaltavaa

Molemmissa näytelmissä oli oleellista olla tämän ajan kolmekymppinen. Kiehtovaa, kun itsekin olen. Miten terapia ja itsensä kehittäminen voivatkaan meidät pelastaa, mutta milloin olemme valmiita? Kuka sanoo nyt riittää?