kukka%20lila.jpgMuistatteko sen tunteen, kun on jännittyneenä jonottanut ison tavaratalon käytävällä ihmisjoukossa ja odottanut näkevänsä idolinsa? Puhuvansa, kohtaavansa ja saavansa tältä suuresti odotetun nimmarin? Niin siis nimmarin, ikäni takia kuulun siihen ikäluokkaan, että kuviakin löytyy, mutta niin lähelle en olisi odottanut idoliani pääseväni.

Tänä aamuna poikkeuksellisen unihiekkaisin silmin tulen pukuhuoneesta ulos ja tämä hieman jo vanhentunut idolini seisoo edessäni. Hän katsoo suoraan minuun. Katse väistyy, kävelen ohi.

 

Ensimmäinen ajatukseni oli, että tämäkin nyt vielä. Hyvä, että edes sain itseni salille. Huomaan, että luultavasti väsymyksestä johtuen, tämä asiaa mietityttää minua. Ajatuksiin nousee oma lapsuus ja ihailu, toisaalta idolin kaukaisuus ja läheisyys sekä elämän kulkeminen eteenpäin ja suomalaisuus.

Suomalaista on se, että idoli on tavallisella salilla tavallisten ihmisten kanssa. Ei turhia hötkyilyä. Tai taitaa nykypopparit viihtyä omilla saleillaan, mutta perusta on, että kaikki ollaan ihan samanlaisia. Toisaalta mietin tätä idolini kannalta. Millaista on, kun ympärillä on ihmisiä, jotka ovat kirkuneet sinut nähdessään ja nyt eivät juuri huomaa? Millaista on, kun suosio tasaantuu ja sinusta tulee vielä tavallisempi? Millaista on sietää suosiota ja sen tasaantumista?

Toisaalta mietin, että mikä saa pienen tytön jonottamaan nähdäkseen toisen ihmisen. Tätä tapahtuu yhä ja ajoittain vieläkin jonotan näkemään livenä jonkun ihmisen. Nykyään paino on kait enemmän sillä taidolla, mikä tällä ihmisellä on, mutta kuitenkin. Jonotan katsomaan ihmistä. Eniten kuitenkin muistelen itseäni lapsena ja sitä intoa, mikä nuorella naisella on. Sitä on ihana muistella ja se varmasti nosti tämänkin pohdinnan henkiin. Se sai silmäkulmissa seuraamaan idolini edesottamuksia ja pienellä tavalla ilakoimaa siitä, että olen sentään salilla lapsuuteni idolin kanssa!