Sain jo käsiini uuden kirjan, mutta angsti edellistä lukemaani kirjaani kohtaan on vielä niin vahvasti, että nyt täytyy vuodattaa. Joyce Carol Oates ja Haudankaivajan tytär. Voi hyvänen aika.

Kirja kertoo siis Saksasta toisen maailmansodan aikaan karanneesta perheestä ja Amerikassa syntyneestä tyttärestä. Aluksi täytyy sanoa, että kirjassa on todella hyviä aineksia. Mutta voi kun se keskittyisi edes johonkuhun. On loistavaa kerrontaa siitä, kuinka intelluktuellista opettajaisästä kehkeytyy vainoharhainen ja väkivaltainen haudankaivaja. Tai kuinka perheen on vaikea sopeutua elämään vieraskielisessä ympäristössä ennakkaluulojen ja antisemistismin keskellä. Toisessa vaiheessa oltaisiin voitu oikeasti keskettyä joko rakkaustarinaan tai tragediaan väkivaltaisessa suhteessa. Myös loistava ajatus oli musiikillisen ihmelapsen tarina. Myös sarjamurhaajan tarina tai rikkaan isän ja tämän perivän pojan suhde olisivat olleet kiinnostavia teemoja. Myös lopussa uudenlaisen alun antoi kirjeenvaihto kadonneen sukulaisen kanssa, eipä juuri enää kiinnostanut.

Mutta että kaikki samaan kirjaan ja samaan tarinaan ja vielä tuskaisella temmolla. Myönnetään, että tällaista elämä on. Silti kirjassa, jonka toivoisi herättävän muutakin kuin tiivistämisen puutteesta nousevaan turhautumista, voisi antaa elämästä paloja ja säästää toiset näkökulmat siihen seuraavaan bestselleriin.

Luin tuolta, että Joyce on kirjoittanut ihan järkyttävän paljon kirjoja. Toivottavasti tämä oli jonkinlainen väliteos, johon kustantaja ei ole jaksanut käyttää aikaa, koska myyhän ne kuitenkin. Täytyy todeta, että jossain vaiheessa on pakko antaa uusi mahdollisuus, mutta nyt varoitan kaikkia poikkoilusta ja siltikin suuresta tylsyydestä.