Eilen Mikon keikalla oli tilaa tanssilattialla. Ja minä en hävennyt. Minulla ei ole enää kotona peiliä, jonka edessä olisi paljon tilaa tanssia, joten kun illalla pääsee tanssimaan, niin sitä sitten kanssa tanssitaan. Eräs hyvin läheinen ihminen sanoi kerran, että en minä sinua häpeä, vain noita liikkeitäsi... Muut saivat tanssia siistin tyylikkäästi, mutta minä revittelin. Ah, tuntuu hyvältä kun hiki juoksee naamaa pitkin, rokki soi ja valot välkkyvät.

Parisuhteen onnea on, että saa olla oma itsensä, kun ei tarvitse enää ketään miellyttää. Koska uskon, että tämä eräs hyvin läheinen ihminen kuitenkaan ei lopettaisi minusta välittämistä enää tässä vaiheessa vain siksi, että olen oma järjetön itseni tanssilattialla. Herää kysymys kuinka paljon ylipäätään näyttelemistä tapahtuu ennen parisuhteen aloittamista. Kuinka paljon parisuhteet perustuvat miellyttämiselle, esittämiselle tai puhtaasti valehtemiselle? Kuinka mikään parisuhde voi kestää vielä sittenkin, kun se kiilto näistä kiiltokuvista lähtee pois.

Tarvitaanko parisuhteen ylläpitämiseksi yhtä paljon valehtelua ja kiertelyä? Toivottavasti ei. En ihmettele mielenterveysongelmien määrää, jos koko ajan pitää näytellä jotain muuta kuin on. Ja epäonnistuminen koetaan vasta silloin, kun ei jaksakaan pitää tuota kaunista naamiota enää ylhäällä. Raskasta.

Mutta pois vakavista aiheista. Onneksi on Mikko ja kunnon paikkoja, joissa saa revitellä, jos uskaltaa. Siis Kiitos Mikolle upeasta keikasta! Ja kiitos niille ymmärtämättömille ihmisille, jotka eivät tulleet paikalle, niin tilaa riitti!

Mikko Leppilampi: 'En olis uskonut minusta'