Olen nyt kunniakkaasti kahden lapsen kummitäti.

Lapset ovat minulle entuudestaan suht vieraita. En teini-iän jälkeen ole vapaaehtoisesti mennyt lähelle lasta. Varhaisteininä eli n. 12-vuotiaana sukulaislapset antoivat sellaisen näytön, mitä pahimmillaan lapsi saa aikaan, mitä sen päässä liikkuu ja kuinka julma voi lapsi olla. Joten hulluja kaikki lapsia haluavat - ja siinä kannassa olen pysynyt.

Nyt kuitenkin minulla on kaksi kummilasta. Se herättää kysymyksen, että eivätkö ystäväni ja sukulaiseni tunne minua. Onko joku pikkuasia jäänyt huomaamatta? No kuten on todettu, olen hyvä vetämään rooleja, joten ehkä minusta on oikeasti ajoittain välittynyt empaattinen ihmiskuva. (huijausta tyynni...) Todellisuudessa olen myös vähän pulassa. Jo kastetilaisuuksissa lapsen pitely on ollut aika tuuripeliä ja saatika sen jälkeinen elämä.

Saan usein tekstiviestejä, joissa kuvataan kummilapsieni elämän tilaa: pituutta, painoa, toimia ja kaikenlaista. Tämä kaiketi on kiva asia. En vielä oikein tiedä. Enkä oikein tiedä kuinka niihin suhtautuisin, siis mitä vastaisin. Eräs vastaus sai äidin häpeilemään omaa viesteilyintoaan, eli en ihan ollut osannut vastata oikealla äänensävyllä..

No, olen päättänyt yrittää ja olenhan elämäni aikana muutaman mukavan lapsen tavannut (puolen - parin tunnin jaksoissa tosin). Täytyy toivoa, että heistä tulee sellaisia, kunhan vähän kasvavat.. Ja voinhan aina kuvitella, että kyseessä onkin kissanpoika... :)