Istun tässä pimeässä olohuoneessa ja kirjoitan tätä hämmentyneenä elämästä, mitä 1-vuotiaan pojan perheessä eletään. Tunne ei ole kauhistelua, eikä ihannointia, vaan tarkkailun tuomaan kummastusta, josta olen itse ulkona.

Olen saanut kuulla, ettei lapsiperheen elämää ymmärrä kuin vasta, kun itse elää sitä. Uskon tämän. Toisaalta voin ymmärtää sitä, joillain tavoin, sillä yhtymäkohtia toki toisenlaisiin elämiin on lapsiperheen arjellakin. Kuitenkaan en voi uskoa, että samanlaista elämän pyörimistä yhden (tai useamman) asian ympärillä näin tiiviisti voi edes kuvitella.

Ymmärrän, että elämää tukee rutiini. Se tekee elämästä arvattavan ja auttaa uskomaan selviyämiseen. Rutiini luo myös turvallisuutta pienelle, mutta myös ympäröiville ihmisilleen. Kuten ystäväni tänään viisaasti totesi, jos rutiini toimii, niin vaikka mikä kriisi koittaisi, niin puoli viideltä täytyy alkaa tehdä ruokaa. Rutiini pitää hengissä ja suojelee.

Mutta se, että pitää elää täysin jonkun muun kuin itsen tahdon mukaan, niin sitä en osaa kuvitella. En ole mistään niin kovassa vastuussa, ettenkö voisi siitä luopua. Minulla ei ole koskaan kiire kotiin, koska kukaan ei kuole, jos en tule ajoissa. Kukaan ei tarvitse minua niin paljon. Ah, kuinka helpottava tunne. Näitä asioita en osaa kuvitella, ja siltä osalta kun osaan, en sitä edes kaipaa.

Jälleen unohdan yksivuotiaan hyvät puolet. Minulla ei ole lasta, joten en tiedä niitä. Monet sanovat, että niitä on. En osaa tätäkään puolta kuvitella. Myönnän, että superempaattisuudestani ja hyvästä mielikuvituksesta huolimatta en osaa näitä asioita kuvitella.

JK. Ystäväni kissakuvia katsellessa ilahduin. Kissoista minulla on kokemusta; niiden hyvät puolet tiedän.