Ei siitä ollut kulunut kuin 20 vuotta, kun viimeeksi tuskaisena ihastelin Pariisia. Kun jalat olivat rikki, kiire oli kaikkialle, eikä mitään ehtinyt nähdä. Tämän muistin suunnitellessani uutta reissua. Tämän muistin, kun yritin minimoida käyntikohteet. Tämän muistin, kun jalkani oli vielä toipilas murtumisesta. Tämän muistin, kun tein sen uudelleen.

Miten voi olla niin ihanan upea kaupunki? Pariisi. Ei ollenkaan kopea, vaan lämmin ja luokseenkutsuva. Kaunis, keväinen, ihmisiä pursuava, romanttinen, tyylikäs, pelottava ja komea.

Lisäksi vielä tuohon kaupunkiin on täytetty historian helmiä ja taiteen kirjoa sen verran paljon, että tällainen taiteellis-historiallisfriikki menee ihan pähkinöiksi. Ja sitten kävellään. Kävelyähän kaupunki tietää, vaikka paikallisliikenneverkko on tiheää ja toimii hyvin. Paitsi lähimetroasemamme, mikä tiesi muutamaa askelta enemmän. Ja kun ei jaksa jonottaa, niin kävellään enemmän. Ja kun haluaa nähdä, niin vielä muutama askel. Ja olihan kipsi ollut poissa jo muutaman viikon.

Nälkähän siitä jäi. Eiffel-torni, Versailles, Fondation Louis Vuitton ja Montmartre. Niin paljon jäi seuraavaan kertaan. Toivottavasti se ei ole 20 vuoden päästä. Toivottavasti se on pikemmin.

 iloveparis.jpg

Lähinnä säälin kanssamatkaajiani. Kolmantena päivänä ulvahdin. Niin 20 vuotta sitten kuin tälläkin kertaa. Kun sattuu jalkoihin, kun ei jaksa ja silti haluaa yhä enemmän, syntyy travelzilla. Sellainen olen. Enkä tiedä, miten itseäni kehittäisin. Tämäkin reissu oli kuitenkin alkanut selkeästä tiedostamisesta. Selkeästä suunnitelmien laatimisesta ja yhä vähentäen vierailukohteita. Ja silti ärähdin. Ja silti olin tuhota reissun ihanuuden omalla vaatimuslistallani.

Täytyy varmaan vaan matkustaa enemmän, niin saan harjoitella luopumista ja vähentämistä. ;)