Lyhyesti palaan taas kommentoimaan kulttuuririentoja, joihin olen ehtinyt.

New Yorkin matkaan kuului ehdottomasti taidenäyttely ja Broadway-musikaali. Musikaaliksi valikoitui lähes sattumalta Les Misèrables. Perinteinen musikaaliteatteri Imperial tarjosi hienoine mainoksineen 2014-version tutusta tarinasta, joka ei minulle ollut kuitenkaan tuttu. Jean Veljeanin tarina löysi muotonsa ja vallankumous sai kasvot.

Tarina hyvästä miehestä, jota halutaan rangaista rankaisun takia, on aina tuntunut liian pahalta ja kerrassaan masentavalta. Mutta nyt uskoin, että matkalle mahtuu myös jotain vakavampaa. Tarina oli kuitenkin saanut Broadway-lisää, eikä tarina tuntunut lainkaan niin masentavalta. Rakkaustarina nosti kasvojaan ja yllättäen vallankumouslaisten roolitus. Sen sijaan takaa-ajava poliisi sai jälleen ajateltavaa normeihin jumittuvista hyväntekijöistä, eikä ajatus yhtään kohentunut.

Surkeuden keskellä elävien ihmisten kurjuus ei noussut musikaalissa kovinkaan vahvasti esiin. Teinirakkaus vallankumouksen jaloissa sen sijaan toi musikaaliin kepeyttä, jota en odottanut enkä jälkeenpäinkään oikein toivonut. Twilight-kurjuus tuntuu muovimaiselta, eikä suurten tunteiden, tapahtumien ja oikeudenmukaisuuden korjaamiseen kisailevat teinit oikein sovi.

Sen sijaan itselle uusi asia oli, miten ihmisten värillisyys vaikutti tällaisessa ympäristössä tarinan tulkintaan ja toi samalla odottamatonta kerroksellisuutta tapahtumiin. Ensimmäinen huomio oli mustien näyttelijöiden määrä, sekä käyttö Ranskan vallankumouksen tekijöinä. Tässä kohtaa aina toivottu värisokeus oli paikoillaan. Sen sijaan tuo ihana päänäyttelijät tytär ei ilmeisesti vieläkään ollut riittävänä värisokea, vaan hän oli blondattuinen pitkine kiharoineen perinteinen Ruusus-prinsessa. Värisokeus on sokeutta vain tietyissä kohdissa. Toisaalta väri toi syvyyttä uskomattomasti, kun nuori mies huutaa barrikaadien päällä:"I'll never be your slave again!" Ei tällainen pohjoisen tyttö osaa edes kuvitella sen tunteen määrää, mikä tuohon huutoon sisältyi.

Lopuksi kuitenkin surullisen poliisimiehen hahmo sai jälleen kerran ajattelemaan niitä ihmisiä, jotka uskovat oikeudenmukaisiin sääntöihin. Uskovat sääntöjen olevan oikeassa. Uskovat sääntöihin. Ja kuinka sääntöön on aina poikkeus. Kuinka sääntö kaipaa aina vierelleen inhimillistä tulkintaa. Kuinka lait on määrätty tulkittaviksi. Kuinka vaikeaa on olla ihminen, joka uskoo sääntöihin, mutta säännöt eivät vastaakaan maailmaa.

Kiitos Imperial Theatre ja Victor Hugo!