Nyt kun Picasso on virallisesti suljettu Ateneumissa, niin saan lopultakin avattua oman kokemukseni, joka oli jo ennen joulua. Ensinnäkin tajusin jo joskus Barcelonassa, kuinka valtavan monipuolinen heppu P. oli. Mieshän siis jo heti alussa osasi maalata ns. valokuvannäköisesti. Todella upeita potretteja ja kauniita laskoksi mekoissa, mutta. Jos osaa jo 20-vuotiaana maalata ns. oikein, niin miksei sitten ala etsimään jotakin omaa näkemystä. Tämä antoi paljon kunnioitusta Picasson etsinnälle ja ymmärsin oikeastaan ekaa kertaa, että taide on myös uuden etsintää, oman näkemyksen tai oman maailmankuvan etsintää. Siinä ei ole oikeita vastauksia. Tämä siltikin vaikka olen aina arvostanut ja usein myös pitänyt abstrakteista taidemuodoista.

Mutta siis sain ilon mennä entisen kämppikseni kanssa näyttelyä katsomaan. Vähän olin epävarma antaako tämä mitään uutta, kun edellinen picassokokemus oli ollut niin avaava. Nauratti tiukat turvatoimet, kun jotenkin joka paikassa on picassoja niin paljon esillä, eikä muualla ole ollut juurikaan turvatoimia, mutta kiltisti kaikki lompakot ja puhelimet narikkaan. Olipahan vapaa kaikista rasitteista ja häiriötekijöistä.

Harmillisten sininen ja vaaleanpunainen kausi olivat yhden salin jälkeen nähdyt, vaikka niitä olisimme molemmat kaipailleet enemmänkin. Mutta etenimme eteenpäin opetellen, miten yhdessä katsomme teoksia ja mihin oikein tulisi keskittyä, kunnes pääsimme herran viisikymmen vuotiseen kukkaiskauteen. Pääsali oli valittu tälle ajanjaksolle joka oli erotiikkaa ja hurmiota täynnä. Taideteosten ihmiset olivat hyvin symbolisia, mutta koskettavia. Tunnetta tuntui tässä jaksossa olevan enemmän siihen asti. Oliko viisikymppinen mies herännyt kukkaansa ja näki nyt ympärillään kukkia? Rakkautta oli vaikka muille jakaa.

Sitten pääsimme tutustumaan tarkemmin Picasson naisiin, joiden persoonat pääsivät ihanasti esiin kummallisissa teoksissa. Naiset antoivat elämillään sellaisia peilauspintoja, että yksittäisiä tauluja voisi käyttää vaikka missä terapiaryhmissä.. .. ja varmaan käytetäänkin. Toki matkalla oli teoksia, joita ei halunnut katsoa. Teoksia, joissa mietti, että nuo kamalat värit yhdessä tekevät kuitenkin teoksen, joka olisi tylsä ja huomiotaherättämätön ellei oranssia, keltaista tai vaaleanpunaista viivaa olisi reunasta löytynyt.

Lopuksi 80-vuotias Picasso jatkoi ja jatkoi. Naiset olivat jo vähän pelottavia, erityisesti ne uudet nuoret rakkaat. Teokset toistavat samoja teemoja, mutta elämään tuntui olevan jo etäisyyttä. Näinkö elämässä käy, että iän tullen alkaa sanomaan sille jäähyväisiä ja tapahtumat, joissa itsekin on mukana, ovat kuitenkin aina pienen etäisyyden päästä. Hienoja veistoksia löytyi koko matkan ajalta, mutta hauskimmat näinä viimeisinä vuosina.

Täytyy sanoa, että Picasso on kunnioitettava. Siitä tykkää, ei tykkää ja kummastelee. Kaikkea yhtä aikaa. Se jos mikä on taidetta isolla teellä.