Olen nyt muutaman kuukauden elänyt keskellä perhettä, osana perhettä. Vaikeinta varmaan on ollut, etten kertakaikkiaan osaa vanhempien lailla laittaa lapsia etusijalle. Lapset ihanassa itsekkyydessään näkevät itsestään selvyytenä oman ensisijaisuutensa. Tämä on tosi yllättävää. Alan ymmärtää erilaisia kasvatusoppaita ja historiallista muutosta.

Ristiriitaisia hetkiä tulee ja on tullut. En ole ihan vielä oppinut, että milloin oma happinaamari tulee laittaa ensin ja lapselle vasta sitten. Muuten kuin lentokoneessa. Missä kohdin pääsee itse helpommalla, kun lapsi saa toiveensa ensin toteutettua.

Huvipuistoista kuuluneet uutiset ovat mielestäni hyviä esimerkkejä tästä. Juuri luin, että Funparkissa pituusrajaa nostettiin, kun yksi lapsi oli kiemurrellut itsensä ulos laitteesta. Nyt, kun olen näiden suloisten pikkuriiviöiden kanssa matkustellut ja huvipuistoillut, ymmärrän hyvin, miksi joihinkin laitteisiin saa mennä vanhemman kanssa. Vanhempi on siellä rauhoittelemassa ja kieltämässä lasta tekemästä tyhmyyksiä.

Selkeästi on hämmentävää, että yksi järkevästi perusteltu kielto ei tehoa. En vaan voi käsittää, miksi pitää toistaa jotain täysin järjetöntä ja vaarallista toimintaa, kuten sisaruksen tönimistä keskellä ajotietä. Näin kuitenkin tapahtuu. Uudestaan ja uudestaan. Täytyy kieltää. Uudestaan ja uudestaan. Se on rasittavaa.

Mieleeni tulee nyt moni 109senttinen, joka itkee, kun ei pääsekään laitteeseen yhden lapsen tai oikeastaan tämän vanhemman takia, koska jokainen alle 150senttisen aikuinen seuralainen on oikeastaan vastuussa siitä alimittaisestaan.

Eli miksi lapsen etua pitää vähentää. Ensinnäkin olen sitä mieltä, että lasta tulee rakastaa, kuunnella, halata ja lohduttaa. Sekä tukea, neuvoa ja kieltää. Lapsen tahtoa ei sen sijaan saa totella kaikessa. Ei pidä hävetä kieltää, torua ja estää, julkisillakaan paikoilla. Rajoittamatta jättäminen on noloa.

Aikuisen ajatuksen ja päätöksen tulee tulla ensin. Lapsen tarve ajaa tahtoa vahvasti, kuten nälkä ja vessahätä, mutta näiden jälkeen kaikki toiveet pitää aikuisen arvioida omien voimavarojensa, riittävän ajan, turvallisuuden ja myös omien toiveidensa valossa.Vain sillä tavoin rakkaita riiviöitä jaksaa.

Yllärivanhemmuuden pohdinta jatkukoon... (varaan mahdollisuuden muuttaa mielipiteitäni). :)