On ehkä vähän noloa, että joka ikinen kerta niinkin ennalta arvattava sarja kuin kolmosen Todistettavasti syyllinen, saa minut loppubiisin ja nostalgia kohdan aikana itkemään. Eikä kyse ole vain tiettynä aikana kuusta, vaan joka kerta vaikka tsemppaisin. (Eli kaksi minuuttia ennen loppua naamani vääntyy ja muutama kyynel tuhertuu silmäkulmaani ja valuu poskelleni, miksi?)

Kauniit ja komeat etsivät askel kerrallaan saavat epäonnisen ihmisen nalkkiin. Epäonnisia ihmisiä ovat usein hyvää tarkoittaneet 'murhaajat', toiveensa murhattuun laittaneet lähimmäiset tai itse murhattu. Inhimilliset tarinat, jotka useimmiten olivat vain huonoa tuuria ja väsyneiden ihmisten väsyneitä ratkaisuja. Lopulta aina selviää tarinan opetus on: tämäkin ihminen kuoli turhaan.

Miltä elämä nyt näyttäisi, jos hän eläisi? Olisiko hän saanut uuden elämän, toteuttanut toiveensa ja unelmansa vai olisiko hänkin kyynistynyt, alkoholisoitunut ja masentunut, niin kuin useat jäljelle jääneet tarinan hahmot?

Entä tapaamamme ihmiset -kuka tarvitsisi vain uuden alun - vähän niin kuin Lostissa? Jos saisi hetkeksi unohtaa, että ei olekaan se jona on tottunut itseään pitämään, vaan joku toinen. Olisimmeko onnellisempia ilman tiukkaa muiden ja itsen rajaamaa roolia? Voiko roolista vapautua ilman haaksirikkoutumista saarelle?