Aikuistumisriiteistä helpoimpia koettiin eilen, kun pienen (tai siis jo melko suuren) veljeni tuli syödä ruumista ja juoda verta tai no ainakin vertauskuvallisesti tai no ainakin muistoksi. (Miten se teologia nyt näistä sanoikaan...)

Täytyy myöntää, että minua itketti. Erityisesti konfisvirsi, jossa aiemman sukupolvet saattavat ja rukoilevat nuoren puolesta, kosketti.Olen kai siinä iässä, jossa huomaa, että ihan oikeasti minua ennen on ollut ihmisiä ja minun jälkeenikin tulee vielä monia (toivottavasti). Meidän sukumme ei ihan mahtunut yhdelle penkkiriville, mutta kovasti yritimme, mikä lisäsi kyllä tilanteen hauskuutta. Serkut ja tädit kylkikyljessä kiinni ja yhdessä vielä rukoiltiin läheisyyttä. No sitä saa, mitä tilaa. Ainakin joskus.

Lisäksi moni osa konfiksesta kyllä napsahti omaan jalkaani. Ensiksi - se, että lisää hyvään tekstiin omia sanoja, toistoja ja painottaa erityisesti juuri tätä todella erityisen tärkeää sanaa - on tosi ärsyttävää. Lisäksi ei saa puhua liian hitaasti, varsinkaan jos aikoo sanoa samat asiat kahteen kertaan - se taas on uuvuttavaa. Eli pitää opetella antamaan ohjeita! Ja yritetään välttää pateettisuutta, vaikka oltaisiin kirkossa. Huok.

Mutta entä pikkuveljeni,
- joka ei halunnut vieraita,
- joka järkyttyi, kun vieraita ei meinannut aluksi tullakaan,
- ja lopulta istui onnellisena kukkien ja kirjekuorien keskellä.
- Ja näytti komealta puvussa!

Hän on nyt mies, vaikka ei sitä oikein kukaan vielä tiedä.