Itserakkaana ihmisenä luen omia blogejani tasaisesti. Ja nyt kun pitäisi taas ryhtyä uuden koulutehtävän pariin, tuntuu sanottavaa tänne löytyvän enemmän.

Kaksi edellistä kirjoitusta ovat liittyneet suht samaan aiheeseen: paljouden turhuuteen. Usein käyn isäni kanssa keskusteluja siitä, kuinka yhteiskunnan pitäisi rajoittaa tätä tavaran ja asioiden paljoutta esimerkiksi veroilla. Näin ei tarvitsisi käyttää omia pieniä aivojaan jatkuvasti miettien, mikä on tärkeää ja mikä ei. Hän haukkuu minua kommunistiksi. Ehkä oikeutetusti. Hän on taas elänyt sen ajan, jolloin oli oikeasti niukkaa, eikä saanut mitään, mitä halusi. Nyt kaiken saa, jos vaan todella haluaa.

Eri sukupolvien edustajat näkevät asiat tietysti omasta lähtökohdistaan ja molempia ahdistaa. Tuntuu, että me olemme ääripäiden eläjät. Tässä välillä oli jotakin siltä väliltä. Vai muuttuuko elämä yhä valinnaisemmaksi? En usko, koska rajat tulevat jossakin kohtaan vastaan. Ehkä se jo kuuluu tähän ilmastonlämpenemishuoleen tai toisaalta mielenterveysongelmien kasvuun. Molemmat puhuvat liian-paljon-pienelle-ihmiselle -kieltä.

Tukekaamme toisiamme valitsemaan vain sen, mitä todella tarvitsemme. Ilman pakkoa, joka ahdistaa, mutta myös ilman välinpitämättömyyttä, mikä ahdistaa myös.