Minun piti jatkaa matkakertomustani, mutta se sitten jäi. Nyt kun ruoka taas lämpiää, eikä aivot käänny koulutehtävien puoleen kerron, mitä muistan. Kuvia lisäilen ehkä myöhemmin.

Singaporesta lähdettiin parin tunnin lennolle Manadoon. Jo lähtiessa tutustuttiin toiseen suomalaiseen pariskuntaan, eikä ollut epäilystä, etteikö meillä olisi ollut sama kohde. Yllättäen olikin hauska nähdä ja jutellla kuulumisia. Jutustelua jatkettiin Manadossa, jossa oli ensin tosin jännitetty viisumin saamista, tullikortin täyttöä ja maahan saapumismenettelyjä. Hieman pelotti. Onneksi meitä oli vastassa suomea muutaman sanan osaava mies, joka käski meidän odottaa. Turhan odottamisen jälkeen (viides vieras ei tullutkaan) lähdettiin kahdella city-maasturilla kohti Manadon keskustaa ja satamaa. Olo oli hämmentynyt.

Tietä levennettiin ja monien piha-aidat oli matkan varrella myllätty. Kirkkoja oli kilometrin välein. Tie oli kapea, mutta se ei vauhdissa näkynyt. Pitkältä tuntuneen ajan jälkeen meidät heitettiin pikkuvenesataman viereen ja laukut kannettiin veneisiin. Sinne hypehdeltiin mentiin mekin ja sadateltiin  nykyisiä turvajärjestelyjä, kun vettä ei enää ollut. Veneessä ollut vesitonkka ja muovimukit houkuttivat ja herättivät epäilyksiä. Lopulta ruotsalaista 60-vuotiasta naista seuraten otin mukin ja join. Hyvästi terve elämä! (Ei tullut mitään, onneksi...)

Ei siinä vielä mitään. Saavuttiin Bunakenin saarelle, niin oli laskuveden aika. Vene täynnä paikallisen teeveeryhmän jäseniä, kameroita, linssiluteita ja pomppimista kuvausten tieltä. Sitten vaan sukellusbuutsit jalkaan ja veteen. Varoa piti kaikkea, mitä vedessä voi olla. Sitten mangrovemetsän läpi ja puolisen kilometriä hiekkarantaa pitkin, joka oli kerännyt kaikki kaupungin jätteet mangrovemetsän turviin.

1907101.jpg

Koirat toivottivat meidät tervetulleeksi haukkukimarallaan ja pian olimme kirjautuneet sisään  ja täyttäneet kaikki mahdolliset asiakirjat, joissa vakuutimme tietävämmme, mitä olimme tekemässä. Paikka näytti ihanalta. Oli lämmin, oli kauniita kasveja, hieno ruokailukatos, söpöjä mökkejä ja mukavalta vaikkuttavia ihmisiä ympärillä. Paratiisiinko olimme saapuneet?

Paratiisin todellakin käärmeineen kaikkineen. Suomalainen yhteisö keskellä Indonesian takametsää oli omituista, mutta myös aika kivaa. (Jos ei kysytä yksittäiseltä ruotsalaisnaiselta, jolla oli suomenkielisten keskellä vähän tylsää...) Takametsä näytti tosin myös todellisen puolensa illan pimetessä. Suloinen mökki alkoi muistuttaa yhä enemmän erilaisten ötököiden, matelijoiden ja ties minkä kulkureittiä. Hyttyssuojaverhosta muodostui turvakeidas, jonne juoksi ja piiloutui kaikilta lentäviltä, tippuvilta ja kakkivilta tuotteilta.

Ensimmäinen yö ei ollut se helpoin. Pelotti ja kauhistutti. En ymmärtänyt, kuinka paljon erilaisia ötököitä voi pelätä. Joka puolella kuhisi ja joka puolelta saattoi "hyökätä" joku ötökkä. Tähän piti tottua. Piti antaa aikaa kulua ja aivojen ymmärtää, että olen silti turvassa, vaikka näitä otuksia on paljon. Seuraavana aamuna pääsin sukeltamaan ja merellä. Siellä olin turvassa. Siis sukeltamaan!