dkn%20piha%2020180508_edited.jpgUusi urani on todellakin uutta. Edellisessä työssäni diakoniatyössä oli monelta osin vapaat kädet suunnitella toimintaa, mutta monet asiat ovat uutta. Välillä iskee myös alemmuudentunne tai huijarisyndrooma, mistä oli jossain lehdessä juuri juttua. Huijarisyndrooma iskee hyville ammattilaisille, joilla on itsetunnossaan puute jollain osa-alueella. Ko. henkilöllä on kaikki tarvittavat taidot tehtävän suorittamiseen, mutta koska taustalla on joku epävarmuuden aiheuttaja, henkilön oma usko osaamiseensa loppuu. Sellaisina hetkinä on olo, että muut saavat tietää, etten oikeasti osaa mitään.

Tällaista oloa lisäävät tietysti myös kollegat, jotka ovat hyviä eri asioissa kuin itse. Kun taas katsoin kirjoittajalahjoilla siunatun kolleegani tuotosta, niin puhdas epätoivo iski minuun. Tuli tunne, etten ikinä pysty moiseen. Järkeä käyttämällä sain arvioitua, että tottakai pääsen ja ennen kaikkea, että minun tapani tehdä on vain niin kovin toisenlainen.

Onneksi on ystäviä. Kävin lounaalla ex-kollegani kanssa, jonka kanssa jaoimme omien ajatustemme karikot. Siinä, missä toiselle pystyin sanomaan helposti, että tuollainen murehtiminen on turhaa. Sain itse kuulla oman murehtimiseni olevan yhtä lailla turhaa. Parasta olisi siis pyrkiä hyötymään toisen erilaisuudesta ja oppia uutta.

- Mikä siinä onkin, että uuden oppiminen tuntuu nöyryyttävältä, vaikka juuri sitä haluaa? -

Onneksi sain kadehdittavan hyvälle nykyiselle kollegalleni sanottua, että aion reilusti kopioida hänen tuotostaan. Hän otti sen hyvin ja sanoi toimeni olleen parasta kehua. Onneksi!