Kävin juuri hakemassa matot pois kuivumasta, kun näyttääkin pilviselta tuo ilma. Olin toissailtana pesemässä mattoja asuinseutuni läheisessä pesupaikassa ja yhtäkkiä koin, että tämä on nyt sitä kotoutumista uuteen (kolme ja puoli vuotta asuneena) asuinalueeseen.

Matonpesualtaat - vaarallisia kanssapesijöille - oliva minulle uusi kokemus. Olin aiemmin vain pessyt sellaisella laiturilla, missä hypätään sammioon, jossa jalat mukavasti kastuu ja pestään matot ihan oikeassa jokivedessä. No niin, nyt siis piti opiskella monen moista veden päästäjää. (Jos kierrät väärään suuntaan, voit kastua/kastaa ja muutaman muunkin.) Yllättävää oli, että näin pääkaupunkiseudulla(kin) kanssapesijät auttoivat iloisesti hallitsemaan tätä laitetta (voikohan sitä allasta nyt oikein laitteeksi kutsua..). Ehkä olivat jo muutaman kerran siinä kastuneet... En nimittäin ollut ainut, joka sai parin tunnin aikana märkää aikaiseksi.

Mutta että täälläkin ihmiset mielellään puhuvat ventovieraille. Jossain vaiheessa jopa koin, ettei minusta ollut riittävästi vastausta tähän kaipuuseen. Sen verran 'aloittaisin-keskustelun-jos-keksisin-aiheen' -katseita sain. Yrityksistä huolimatta keskustelimme vähän, mutta paljon hymyilimme. Ne vesiletkut, jotka levittävät vettä iloisesti ympäriinsä (jos ei ole ymmärtänyt pitää kiinni), ovat kyllä puheenaloittamiseen mitä loistavin syy! Hyvä keksintö teknisiltä suunnittelijoilta!

Lisäksi matonpesupaikalla koin, että tässä on pieni Suomi koossa. Enemmistö oli +50v.  Lisäksi paikalla oli maahanmuuttajapuolisoinen perhe kaksine lapsineen, yksi mieshlö, joka luultavasti edusti erästä vähemmistöä ja muutama nelikymppinen yksinäinen nainen. Ehkä mielenkiintoisin hahmo oli yksinäinen mies, joka viittasi vaimoonsa useamman kerran. Heräsi kysymys, missä hän oli. Positiivisesta puhetyylistä päätellen ei ehkä eronnut, mutta että olisiko sairaana kotona. Huoli heräsi. Melkein teki mieli lähettää terveisiä miehen vaimolle - mutta hymyilin vain.