Voiko elämän arvon tajuta ilman, että kokee sen kaikkein kurjimman puolen? Voiko elämää arvostaa elämällä suht mukavasti?

Ystäväni lähetti minulle runon, jota luin ja mietin. Runon mukaan vasta menetettyään kaiken ihminen ymmärtää, että hänellä on kaikki tarvittava. Hänhän elää. Milloin itse elämästä tuli itseisarvo, jota ei enää tarvitse huomioida ja arvostaa? Mistä tulivat päälle statuksen, kokemusten ja eteenpäin pääsyn vaatimukset? Kuka ne loi ja kuka ne päästi minun pääni sisälle?

Onko pahuus maailmassa oikeastikin vain siksi, että edes joskus tajuaisimme? Entä jos emme tajua sittenkään? Ja tajua mitä?!?!

Antaisikohan joku vastauksia...