Ihmetellen maailmaa

Olen nyt ensimmäistä kertaa elämässäni auton omistaja. Viime viikolla sain kuulla useasta suusta auton edustavan niin vapautta kuin vankeutta. Itselläni päällimmäisenä tunteena on hämmennys. Ymmärrän molemmat kannat paremmin kuin hyvin. Hyvän julkisen liikenteen alueella, kalliilla parkkimaksuilla ja ruuhkien keskellä koen, että autosta on vain haittaa. Kummilasten, ystävien ja jopa sukulaisten näkemiseen taasen auto antaa mahdollisuuden. Pääsen pienlapsiperheen luo, vaikka he asuvat keskellä metsää kaukan julkisesta liikenteestä.

Suurimman kummallisuuden tunteen aiheuttaa ehkä kuitenkin omistajuus. Olen ollut autoa vastustava viherpiipertäjä, joka on asunut vuokralla ja kävellyt vaikka kuinka pitkiä matkoja lähimmän bussireitin varteen aamuyöllä. Nyt kuitenkin minun haltuuni on uskottu auto. Yhtäkkiä minulla on sellainen tunne, kuin olisin saanut huollettavakseni jotakin... Vertaaminen pieneen lapseen voisi olla hieman liioittelevaa... Sellainen tunne nyt kuitenkin.

Muista vaihtaa 10000 kilometrin välein öljyt.
Kuuntele auton ääniä, reagoi, jos kuulet mitään omituista.
Muista tankata.
Kierrä auto joka päivä ennen lähtöä, niin varmistut, että kaikki on ok.
Pese auto.

Tämän hetken ajatuksina on. Ajan vain silloin, kun todella tarvitsen autoa. (Tämän tiedän jo etukäteen olevan huuhaata.) No nyt se kuitenkin on ja sen kanssa on vain opeteltava ajamaan, eikun elämään.

Istuin tänään kristillisessä nuorisotapahtumassa, joukossa, joiden kanssa olen usein eri mieltä, jos ruvetaan säätämään. Istuessani ja kuunnellessani. Nauttiessani musiikista, mietiessäni nuorten naiivia lyriikkaa ja ajatuksiaherättäviä banaaleja toistoja tajusin, ettei tästä sais tehdä niin vaikeeta.

Mun teesit, joihin haluan turvautua ja jättäytyä:

Jumala rakastaa jokaista meistä.

Jeesus kuoli puolestamme.

Yritetään tehdä hyvää.

Jumala on joka hetki kanssamme ja häneen voimme turvautua.

Ugh. Olen puhunut. Mielestäni kaikki muu johtaa eripuraan ja väittelyihin, joita kukaan ei voi voittaa. Sanoohan Raamattukin: "Opetuslapset eivät ymmärtäneen Jeesuksen sanoista mitään." Jumalan armoon luottaen; ei tehdä tästä niin vaikeaa!

Mikä saa ihmisen hyväksymään puolisokseen toisen ihmisen? Olen nyt keskustellut pitkään siitä, miten paria etsitään. Ollaan pohdiskeltu, millä perustein ihmiset puolisoaan etsivät ja keille antaa mahdollisuuden treffien jälkeen. Vaikuttaa raadolliselta ja lähes ihmeeltä, että ihmiset ylipäätänsä pariutuvat. Toisaalta kuitenkin kesät ovat häitä täynnä ja marketit lapsiperheitä. Jossain vaiheessa ihmiset kykenevät valitsemaan, hyväksymään valintansa ja ryhtymään suhteeseen.

Toisaalta ilmassa on myös listoja. Toisen pitää olla seurallinen, herttainen, huumorintajuinen, harrastaa samaa asiaa, tykätä samoista asioista, romanttinen, näyttävä, jne. Ja tätä listaa noudatetaan. Jos toinen ei täytä kaikkia toiveita, on seuraava jonossa. Missä menee raja listan ja sen välillä, että edes löytää ihmisen, jossa molempia kiinnostaa yhtä aikaa?

Huomasin sanovani, että vasta avioeron jälkeen monet naiset pääsevät eroon tarpeesta etsiä täydellistä puolisoa. Miehistä en osaa sanoa, mutta usein tuntuu, että vauhti kiihtyy vaan. Naisten biologista kelloa voi syyttää, mutta ennemmin epäilen, että tarve saavuttaa avioliiton idylli (johon toki ne lapsetkin liittyy)  voittaa kisan. Kisa käydään siitä, kuka löytää edustavan puolison ja puoli valtakuntaa. Vasta kun asiat menevät pieleen, voidaankin keskittyä oikeasti sen oikean metsästämiseen riippumatta listasta.

Kuka on se oikea? No enhän  mä tiedä. Musta pelottavinta on, että monet järjestetyissä avioliitoissa kuvaavat, että tämä järjestely on toiminut. Rakkaus on kasvanut avioliiton sisällä. En tuollaisista tykkää, mutta pistää se kyllä miettimään. Tuntuu, että tärkeintä on se, että ihmisen kanssa voi olla ystävä. Samoista asioista ei tartte tykätä, mutta sen verran yhteistä pitää olla, että jostain voi jutella. Intohimoa ei muutaman vuoden jälkeen kuitenkaan jaksa ylläpitää, joten tärkeintä on jaksaa arkea yhdessä. Silloin toisen pitää olla tasa-arvoinen, keskusteleva ja kunnioittava. Muulla ei kait  niin väliä. Vai sainko juuri rakennettua kuitenkin listan...

Terveiset Raumalta, jonne päätimme yhtäkkiä lähteä loman viimeiksi päiviksi. Miksi Raumalle? Paikka, jossa kumpikaan ei ollut koskaan käynyt, houkutti katsomaan vanhaa kaupunkiaan. Pitsiviikot olivat lopuillaan ja mietin kyllä, että onko kyseessä suomalainen 60-luvulla rakennettu laattakylä oikeasti. Ja onko siellä mitään nähtävää... Ennakkoluuloiseksi olen ryhtynyt.

Totuus oli toisenlainen. Kaupunki viehätytti heti ensi silmäyksellä, vaikka päätimme säästää puutalot myöhemmälle. Jopa uusi keskusta vaikutti sympaattiselta. Saimme edullista kebabia ja saimme herttaisen huoneemme Haus Annasta, jota voin helposti suositella.

Hauskaksi matka tuli yllättävällä keksinnöllä lähteä katsomaan naisten superpesistä: Rauman Lukko - Siilinjärven Pesis, Siipe. Ensimmäinen jakso oli Rauman näytöstä, jossa katsojana anosi säälipisteitä Siipelle. Toinen jakso lähtikin yllättäen käyntiin Siipen spurtilla, jolloin vanhempia ja sukulaisia pursuavassa yleisössä kuohahti kerran jos toisenkin. Myös draamaa oli kentällä, kun tuomari ei tuominnut oikein pariin otteeseen. Hiljalleen kuitenkin Lukon naiset saivat pelinsä jälleen kulkemaan ja Siipe hävisi selkein numeroin. Hauskaa oli olla lämpöisenä päivänä katsomassa yllättävän jännäksi käyvää peliä, jolla oli selkeästi raumalaisille merkitystä.

Lukon pelaaja ehtii juuri ja juuri.

Toinen katsaus keskustaan hyväili silmää. Vanha keskusta oli vaan niin kaunis. Harmillista oli kuitenkin, että sunnuntai-iltana lähes kaikki olivat kiinni, eikä ruokaakaan meinannut saada mistään, ainakaan puukortteleista. Onneksi Mr Jones oli auki ja saimme illallisemme. Mojitoa ei myöskään tarjoiltu, koska jäänmurskakone oli kiinni. Paikka oli kuitenkin suosittu, joten illanviettopaikaksi ihan mukiinmenevä.

Vanhan kaupungin idylliä, jota ei kuvaamalla saanut kaapatuksi

Haus Annan aamiaisen jälkeen lähdimme kiertelemään Unescon maailmanperintökohdetta uusin silmin. Kävimme fransiskaanien rakennuttamassa kirkossa, kävelimme yllättävän leveitä mukulakivikatuja pitkin ja kurkimme talojen pihoille. Kävimme FormArt-galleriassa, jossa oli koskettavia taideteoksia ja innokkaan ystävällinen paikallinen taiteilija, joka esitteli työpajaa tarkemmin. Raumalla on ilmeisesti hyvin aktiivista taide-elämää, joka innoitti kyllä lämpivyydellään.

Lisää kiertelyä, tuoreita munkkeja ja vesitornissa piipahtaminen näyttivät meille, kuinka ystävllisiä raumalaiset ovat ja, kuinka he tykkäävät kertoa meille tarinoita.

The Black Swan -elokuva oli kyllä hyvin tehty elämys. Täytyy sanoa, että sohvalla kiemurtelin ja ahdistuin, kun katsoin elokuvan tarinan etenemistä. Kun joutsenlampeen pitää saada oikeaa tunnetta, välittyi tv-ruudun läpi moninkertainen määrä tunteita. Jopa niin, että elokuvan loppuessa katsoi vain nimiä, ja huokasi onnellisena elokuvan loppuneen.

Taidetta arvioitaessa tuntuu tunne olevan lähes ainut asia, jolla on väliä. En väitä, että taide olisi huonoa, jos minä en tunne jotain. Silloin uskon sen kolahtavan jollekin toiselle. Väitän, että tunteella on väliä, vaikka se olisi aivan järkyttävän negatiivista. Ymmärrän, miksi joutsenlammen mustan joutsenen piti olla erilainen kuin valkoisen. Ymmärrän, että intohimo parhaimmillaan näkyy ja välittyy yleisöön käden liikkein ja jalan suoristuksin. Ero on hiuksenhieno, mutta kun pääsee todelliseen esitykseen, joka lähentelee hurmosta, sen kyllä huomaa. Sitä en osaa sanoa, voiko sen jokainen kokea. Haluaisin uskoa, että perusinhimillisiin tunteisiin jokaisella (terveellä) ihmisellä on eläytymiskykyä.

Elokuvan ei tarvitse olla taidetta, eikä taiteenkaan sitä aina. Myös viihtyminen ja elämänilon tukeminen ovat tärkeitä ihmisen arjessa. Liian usein negatiivisuus, ahdistus ja tylsistyminen tekevät pahaa. Silloin kaipaa vain iloa pirskahtelevia lämpöisiä asioita. Joskus kuitenkin oman elämän keskelle on hyvä tuoda empatian välityksellä toisten kokemuksia, toisten maailmaa ja näkemystä siitä, että asiat voisivat olla paremmin tai huonommin. Perspektiivin saaminen omaan elämään on tärkeää. Paikalleen jumittuminen ei tee kenellekään hyvää. Silloin alkaa vielä luulla olevansa oikeassa ja pahimmillaan muita parempi.

Miksi Musta joutsen aiheutti tällaisen ajatuksenjuoksun? Taistelu paremmuudesta, taistelu täydellisyydestä, joka vaatii epätäydellisyyttä, itsensä hyväksyminen ja se, että uskaltaa elää oikeaa elämää, ovat niitä teemoja, jotka minulle nousivat. En voi ymmärtää, millaista olisi elää elämää balettitanssijana, koska elämä on minusta riittävän vaikeaa näinkin.

Hyvä ja ahdistava elokuva. Suositan, mutten herkkähermoisille.

Sain jo käsiini uuden kirjan, mutta angsti edellistä lukemaani kirjaani kohtaan on vielä niin vahvasti, että nyt täytyy vuodattaa. Joyce Carol Oates ja Haudankaivajan tytär. Voi hyvänen aika.

Kirja kertoo siis Saksasta toisen maailmansodan aikaan karanneesta perheestä ja Amerikassa syntyneestä tyttärestä. Aluksi täytyy sanoa, että kirjassa on todella hyviä aineksia. Mutta voi kun se keskittyisi edes johonkuhun. On loistavaa kerrontaa siitä, kuinka intelluktuellista opettajaisästä kehkeytyy vainoharhainen ja väkivaltainen haudankaivaja. Tai kuinka perheen on vaikea sopeutua elämään vieraskielisessä ympäristössä ennakkaluulojen ja antisemistismin keskellä. Toisessa vaiheessa oltaisiin voitu oikeasti keskettyä joko rakkaustarinaan tai tragediaan väkivaltaisessa suhteessa. Myös loistava ajatus oli musiikillisen ihmelapsen tarina. Myös sarjamurhaajan tarina tai rikkaan isän ja tämän perivän pojan suhde olisivat olleet kiinnostavia teemoja. Myös lopussa uudenlaisen alun antoi kirjeenvaihto kadonneen sukulaisen kanssa, eipä juuri enää kiinnostanut.

Mutta että kaikki samaan kirjaan ja samaan tarinaan ja vielä tuskaisella temmolla. Myönnetään, että tällaista elämä on. Silti kirjassa, jonka toivoisi herättävän muutakin kuin tiivistämisen puutteesta nousevaan turhautumista, voisi antaa elämästä paloja ja säästää toiset näkökulmat siihen seuraavaan bestselleriin.

Luin tuolta, että Joyce on kirjoittanut ihan järkyttävän paljon kirjoja. Toivottavasti tämä oli jonkinlainen väliteos, johon kustantaja ei ole jaksanut käyttää aikaa, koska myyhän ne kuitenkin. Täytyy todeta, että jossain vaiheessa on pakko antaa uusi mahdollisuus, mutta nyt varoitan kaikkia poikkoilusta ja siltikin suuresta tylsyydestä.

Opin, että minun täytyy oppia myös puhumaan ja kertomaan asioita. Osaan olla uskottava ja puhua tärkeistä asioista. Saan ihmiset tuntemaan ja samaistumaan kertomuksiini. Se, mitä minun pitää oppia, on, miten kerrotaan yksinpuheluna asioita, sillä kaikkia asioita ei voi oppia tuntemalla ja kokemalla. Monen asian voi, mutta ei kaikkea.

Opin, että ihminen voi uudelleen kadottaa sen, minkä jo luuli löytäneensä. Eikä mikään tässä maailmassa ole kovinkaan pysyvää.

Opin, että olen rauhallinen ja minulla on omituinen huumorintaju. Tosin opin myös, että olen enneagrammissa innostuva suunnittelija ja vähän myös sopeutuvaa rauhanrakentajaa. Hyviä molemmat, mutta yksi heikkouteni on ahneus. Ja voi taivas sentään, kuinka se tuntuu päivä päivältä sopivammalta.

Opin, että ulkomailla voi ajaa autoa ihan mukavasti, helposti ja suurempia jännittämättä. Lisäksi opin, että 1,2 litran moottori on minun makuuni aivan liian pieni. Tarvitsen voimaa alleni.

Opin myös, että paljain jaloin saa ajaa autoa, mutta se tuntuu varpaissa hassulta ja aika kivalta.

Opin lisää maailman pahuudesta, vaikka en olisi halunnut. Toisaalta se osuu myös itseeni, joten en voi syyttää muitakaan, vaikka pahempaa pahuutta tuntuu olevan. Jokaisessa pahassa on ison pahan alku ja se alku löytyy aina sisältäni.

Opin myös, että ainoa keino taistella pahaa vastaan alkaa minusta ja minun toimistani. Ja sehän vasta rasittavaa onkin.

Mitäköhän vielä tänä kesänä opinkaan?

Katsoin juuri viimeisimmän Potter-elokuvan ja kävin siitä murhaavaa keskustelua oluen kera. Täytyy todeta jälkipuinnista oppineena, että en pysty analysoimaan elokuvaa itsenäisenä teoksena ilman kirjasarjaa ja aiempia elokuvia. Mutta toivoisin, ettei tarvitsisikaan.

Jos 1/2 oli hyvin hidastempoinen ja jopa unelias, tuntui, että 2/2:ssa mentiin hirmu nopeasti eteenpäin. Toki paikoitellen oli hyvää pysähtyneisyyttä. Elokuvasali jopa hiljeni niin, että karkin maiskutus kuului. Mutta silti ne hetket, joissa tunne oli vahvimmillaan, mentiin liian äkkiä. Ja vaikka yleensä näissä elokuvissa kaikki asiat on erittäin hyvin aukikirjoitettu, ei nyt annettu Severuksen kuolemalle esimerkiksi riittävästi tilaan. Tuntui, että lasten/nuorten elokuva kilpaili jatkuvasti vahvan traagisen elokuvan kanssa. Välimaastoon jäätiin ja se ajoittain raastoi. Melkein-tunteita, joilla ei ollut aikaa muuttua tunteiksi.

Toisaalta tunteita päästiin kokemaan Harryn  kautta, vaikkakaan ei yhtä vahtvasti kuin ekassa osassa, jossa turhautuminen oli käsinkosketeltavaa. Nyt oltiin liian suurten tunteiden edessä ja niihin lasten elokuvassa on vaikea yltää. Jeesuksena oleminen, pahuuden kantaminen sisällään ja kuoleminen toisten puolesta olivat niin suuria teemoja, joita Danielin oli vaikea kantaa. Erityisesti kun ollaan velhoelokuvassa, jossa jo seuraavassa kohtauksessa nauretaan hassulle kepposelle. 

Elokuva antoi minulle kuitenkin myös hengellisen kokemuksen. Ikinä ennen en ole voinut kuvitella, miltä oikeasti "kuoli, astui alas tuonelaan ja nousi kolmenta päivänä" olisi voinut konkreettisesti näyttää. Mielestäni kuvaus pahasta ihmisen sisällä, joka jätetään kuolemaan ja voitetaan paha oli kuvattu siten, että se oikeasti antoi minulle näkökulmaa pääsiäisen tapahtumiin.

Elokuvassa oli kauniita kuvia. Muutama kuvakulma, pysähtynyt kuva tai maisema oli niin herkullinen, että olisi halunnut hetken varastaa. Tässä myös 3D toimi paremmin kuin aiemmin. Ei oltu rakennettu liian selviä "huomaattehan-että-ollaan-tehty-tää-3Dnä" -kohtia, vaan yhtäkkiä huomasi luisuneensa kolmiulotteisuuteen. Tai sitten mulla oli vaan ekaa kertaa ehjät lasit. Tämän maisemanrakennuksen, ulkonäön ja sen kuvauksen suhteen elokuva oli herkkua.

Lopuksi sanon vaan, että tämä oli kunniakas lopetus. Kiitokset Hermionelle ja Severukselle, jotka olivat suosikkejani ensimmäinen alusta asti ja toinen opus opukselta. Oli ilo. 

Oltiin viikonlopun vietossa Hangossa ja sain tehtyä pitkästä aikaa neljä sukellusta. Edellisen kerran tuli sukellettua vuoden vaihteessa Meksikossa ja ne sukellukset loppuivat vähän ikävästi, kun hurjastelin siellä luolissa. Olin noussut satulaan jo aiemmin, mutta silti tuntui, että vähän oli jäänyt jotain sukelluksen hampaankoloon.

Oli ihan järkyttävän kuuma päivä. Olin itkeä, kun en meinannut taaskaan saada märkäpukua päälleni. Märkäpuku oli kuitenkin siinä lämmössä parempi vaihtoehto, koska saatoin kaataa puvun sisälle vettä. Vinkkinä, että märkäpuku on syytä kastella perusteellisesti edellisenä päivänä. Neopreeni taipuu huomattavasti paremmin ja 5 mm paksun kankaan saa edes jotenkin päälleen.

Lauantain sukellukset:

Ensimmäinen sukellus oli tutulla kaapelihylyllä. Sain pareikseni aluksi 4 sukellusta tehneen komeuksen ja kymmenen sukellusta enemmän olevan varman kaverin. No onneksi  itsellä on jo kokemusta sekä paikasta että sukeltamisesta, joten ajattelin, että kyllähän tää tästä. Ongelmia tulikin yllättävästi, vaikka saimme kokeneen, mutta mukavan öykkäröijän oppaaksemme. Voi olla, että oltaisiin pärjätty paremmin jopa ilman häntä. No yllärinä tuli tuo raparperikeitto. Meri on täynnä, ilmeisesti sinilevää, aina 8 metriin asti. Ihan käsittämätön kerros sellaista sakkaa, jossa hukkasi parin saati sitten neljä kaveria. Kolmannella kerrralla olimme kadottaneet vain sen varman kaverin ja päätimme käydä hylyllä. Arvatenkin syvyyksissä oli hyvin pimeää, kun tuollainen mömmökerros oli pään päällä. Mutta kaapelihylky oli aiempaa mahtipontisempi, joten se ilahdutti jälleen. Kylmääkään ei 16 metrissä tuntunut, vaan pientä huojennusta kuumuuteen. 

Toisena sukelluksen pyrittiin menemään Keulakuvahylylle, mutta merenkäynti ja veneessä olijoiden kokemattomuus käänsivät meidät takaisin. Ja menimmekin Gustavsvärnin biokohteelle. Tehtiin kokemattoman ja sen varman tyypin kanssa sukellussuunnitelma, jota seurattiin onnistuneesti lähes loppuun saakka. Varma kaveri veti sukellusta, mutta huomasin leikkiväni DMää, vaikkei ois tarvinnut. Huolehdin kuitenkin hieman enemmän näistä kokemattomammemmista pojista. Varma kaveri katosi sen sakkakerroksen aikana, mutta löytyi sitten kun päästiin sen ali. Muuten ei nähty ihmeellisyyksiä. Kohde on vaan upea kallioleikkauksineen ja suurine kivineen.

Ilta sujui iloisesti Pirateksen herkkuja syöden ja karppauksesta jutellen.
 

Sunnuntain sukellukset:

Ensimmäisenä veneellä olleet mukavat AOWD-kurssilaiset tarvitsivat syvän sukelluksen, joten palasimme Gustavsvärnille. Halusin Soilin parikseni, sillä meillä oli suunnilleen yhtä paljon sukelluksia, eikä kummallakaan ollut mitään turhaa kokeilemisen intoa. Päätimme mennä vähän yli parin kymmenen metrin ja nousta sieltä rauhallisesti ylöspäin. Henkilökohtaiseksi tavoitteekseni päätin asettaa tykin lavettien löytämisen viidestä metristä paluumatkalla.

Sukellus oli tosi onnistunut, vaikka aluksi en meinannut saada vasenta korvaani aukeamaan millään. Painojakin taisi olla liikaa, sillä putosin vauhdilla, enkä korvan takia meinannut löytää millään hyvää nostetta. Kun noste löytyi, sukelluksesta nauttiminen alkoi.  Näimme pari kampelaa, kivinilkkoja ja ahvenen. Lisäksi Soili löysi siloneulan ja lopulta hän pysähtyi katselemaan punaista levää siinä viiden metrin syvyydessä. Hetken katseltuaan hän katsoi minuun ja näki minun lähes tanssivan innosta. Levä oli kuin olikin tykin lavetin päälliskasvustoa. Löysimme lavetin ja se oli ihan selkeästi se, millaiseksi olin tykin lavetin kuvitellutkin.

Toinen sukellus oli perinteisempi. Menimme Keulakuvahylylle, jonka löytämiseen tarkoitettu ohjausköysi oli muuttunut, enkä ollut lainkaan uskoa, että se oli oikea. Se oli korkeammalla, mikä varmaan hieman vähentää pohjan pöllyttämistä, mikä heikentää reilusti näkyvyyttä, mikä on hyvä asia. Muutenkaan sunnuntaina ei ollut niin paljoa höttöä kuin edellisenä päivänä oli ollut. Yllättävää kuitenkin oli, että oli kylmempää. Huomasin imaisevani hetkessä puoli pulloa ilmaa, ja olimme luvanneet kääntyä takaisinpäin sadassa barissa. Ehdimme kuitenkin kiertää hylyn kerran alta ja toisen kerran päältä, kun myönnyin, että ilmani on puolivälissä. Hieman viluisena lähdimme takaisin tyytyväisinä päivän upeisiin sukelluksiin.

Hieno viikonloppu Hangossa. Näkyvyysongelmat eivät haitanneet eikä uusi kokeneemman sukeltajan rooli tuntunut pahalta. Suositan kerran kesässä Hankoa!