"Lääkkeeseen tilkka makeaa maistumaan sen saa!" Oli eilen iltapäivän kasvatusopetus kerrassaan. Harmi vaan, etten juurikaan ole kasvatusvastuussa kenestäkään. Tosin ystäväni kanssa tuli puhutuksi sen Maija Poppas-esityksen jälkeen, että on tutkittu että pitää kehua kaksi kertaa enemmän kuin kritisoida, jotta työtulos paranee. Kritisoimalla ei parane lainkaan. Eli makeaa elämään, niin kyllähän tehostuu.

Uusi idolini Maija on kyllä käytännössä täydellinen. Äitini voisi sanoa, että olen jo aiemmin ottanut hänestä mallia, mutta ehei; Paljon kirittävää on. Tuo ryhtikäs, upeasti ikityylikäs, napakka, suorasanainen, kekseliäs ja innostava naismalli on kyllä haastava, mutta siinä on paljon myös oikeasti opittavaa. Eikä vain lasten kasvatuksessa. Rehellisesti uskoo itsensä riittävyyteen ja taitoihinsa. Kuuntelee toisten toiveita ja pyrkii niitä toteuttamaan. Ja silti toimii niinkuin itse haluaa, eikä selitä koskaan mitään. Varmasti olisi rasittava tuntea hänenlaisensa ihminen, mutta hetken kunnes tuuli jälleen kääntyy.

Mutta siis. Itse esitys oli kyllä loistava. Suomessa taitaa olla aika monta huippulavastajaa, kun jälleen näkymä näyttämöllä vei mukanaan ihmemaailmaan. Pienet kikat, taikatemput, valot ja erilaiset tekniset jipot. Näin aikuiselle lapselle paljon iloa. Saatika varmasti monille salissa olleille lapsille. Vain yksi kohtaus oli pelottava. Eritoten kun tunnen monia aikuisia, joilla on klovnifobia, kuten minullakin vähän. Mutta loistava, viihdyttävä ja ah, niin perusasioitakoristava. Ei se talouden mahti, vaan välittäminen ja inhimillisyys. Pyhääkin kohtasin, kun poika sai Maijan antaman katedraalin edessä ruokkia lintuja. Pyhyys on välillä niin pienissä asioissa.

Nyt kun Picasso on virallisesti suljettu Ateneumissa, niin saan lopultakin avattua oman kokemukseni, joka oli jo ennen joulua. Ensinnäkin tajusin jo joskus Barcelonassa, kuinka valtavan monipuolinen heppu P. oli. Mieshän siis jo heti alussa osasi maalata ns. valokuvannäköisesti. Todella upeita potretteja ja kauniita laskoksi mekoissa, mutta. Jos osaa jo 20-vuotiaana maalata ns. oikein, niin miksei sitten ala etsimään jotakin omaa näkemystä. Tämä antoi paljon kunnioitusta Picasson etsinnälle ja ymmärsin oikeastaan ekaa kertaa, että taide on myös uuden etsintää, oman näkemyksen tai oman maailmankuvan etsintää. Siinä ei ole oikeita vastauksia. Tämä siltikin vaikka olen aina arvostanut ja usein myös pitänyt abstrakteista taidemuodoista.

Mutta siis sain ilon mennä entisen kämppikseni kanssa näyttelyä katsomaan. Vähän olin epävarma antaako tämä mitään uutta, kun edellinen picassokokemus oli ollut niin avaava. Nauratti tiukat turvatoimet, kun jotenkin joka paikassa on picassoja niin paljon esillä, eikä muualla ole ollut juurikaan turvatoimia, mutta kiltisti kaikki lompakot ja puhelimet narikkaan. Olipahan vapaa kaikista rasitteista ja häiriötekijöistä.

Harmillisten sininen ja vaaleanpunainen kausi olivat yhden salin jälkeen nähdyt, vaikka niitä olisimme molemmat kaipailleet enemmänkin. Mutta etenimme eteenpäin opetellen, miten yhdessä katsomme teoksia ja mihin oikein tulisi keskittyä, kunnes pääsimme herran viisikymmen vuotiseen kukkaiskauteen. Pääsali oli valittu tälle ajanjaksolle joka oli erotiikkaa ja hurmiota täynnä. Taideteosten ihmiset olivat hyvin symbolisia, mutta koskettavia. Tunnetta tuntui tässä jaksossa olevan enemmän siihen asti. Oliko viisikymppinen mies herännyt kukkaansa ja näki nyt ympärillään kukkia? Rakkautta oli vaikka muille jakaa.

Sitten pääsimme tutustumaan tarkemmin Picasson naisiin, joiden persoonat pääsivät ihanasti esiin kummallisissa teoksissa. Naiset antoivat elämillään sellaisia peilauspintoja, että yksittäisiä tauluja voisi käyttää vaikka missä terapiaryhmissä.. .. ja varmaan käytetäänkin. Toki matkalla oli teoksia, joita ei halunnut katsoa. Teoksia, joissa mietti, että nuo kamalat värit yhdessä tekevät kuitenkin teoksen, joka olisi tylsä ja huomiotaherättämätön ellei oranssia, keltaista tai vaaleanpunaista viivaa olisi reunasta löytynyt.

Lopuksi 80-vuotias Picasso jatkoi ja jatkoi. Naiset olivat jo vähän pelottavia, erityisesti ne uudet nuoret rakkaat. Teokset toistavat samoja teemoja, mutta elämään tuntui olevan jo etäisyyttä. Näinkö elämässä käy, että iän tullen alkaa sanomaan sille jäähyväisiä ja tapahtumat, joissa itsekin on mukana, ovat kuitenkin aina pienen etäisyyden päästä. Hienoja veistoksia löytyi koko matkan ajalta, mutta hauskimmat näinä viimeisinä vuosina.

Täytyy sanoa, että Picasso on kunnioitettava. Siitä tykkää, ei tykkää ja kummastelee. Kaikkea yhtä aikaa. Se jos mikä on taidetta isolla teellä.

Läpi pakkastuiskeen pääsin käsittämättömästi yhdellä bussilla kotipysäkiltä oopperan eteen. Uusi koti hämmentää aina välillä, mutta hyvä näinkin päin. Hieman flunssaisena, todella raskaan työviikon jälkeen univelkaisena ja päällä tajuton määrä villavaatteita, joita ei millään kehtaa kaikkia ottaa pois päältä, loivat hieman uneliaan lähtökohdan oopperassa istumiselle. Olen nääs ennenkin pilkkinyt kyseisessä salissa.

Ja itse asiaan. Tohtori Faustus on jäänyt lukematta, mutta olipa hyvä ja dramaattinen juonenkulku. Saatanan houkuttelemana ihmiset saivat pahaa aikaa lähes kohtuuttomalla vauhdilla. Rakkaus muuttuu himoksi; kunnia häpeäksi ja vihaksi; toivo toivottumuudeksi. Ihminen tuntui olevan niin omien valintojensa kuin erilaisten näkymättömien voimien ristiriidassa. Oma valinta kaiketi voitti, jos ymmärsin oikein.

Alkuosa oli ihan hirvittävän pitkä, mutta lavasteet upeita ja moniulotteisia. Kun kyllästyi kuuntelemaan, niin sai ihastella näkemäänsä. Siihen ei useinkaan enää panosteta näin upealla tavalla. Mutta väsyminen tapahtui joko omasta syystä tai sitten hieman tasapaksuisen esityksen takia. Viimeisten laulujen aikana pyörin jo ja lopulta pääsin viinilasille parvelle.

Loppu olikin parempi. Dramatiikkaa yhä enemmän. Selkeää hyvän ja pahan taistelua sekoittaen vähän klassisia hyvän ja pahan tuntomerkkejä. Lopussa kuitenkin olivat klassiset symbolit jopa Enkelin kosketus -teeveesarjan tasoa. Valo taivaalta  ja kuorolaulua. Voiko parempaa Jumalan kuvaa olla... Varmaan vois, mutta tähän on totuttu. Kaiken kaikkiaan on todettava, että tämä oli pitkästä aikaa ooppera, joka ei saanut minua suuttumaan. Ehkä se oli selkeän kristillinen opetus, joka kuitenkin vakuutti minut. :)

Kuinka voi olla niin huumaavaa katsoa kun osaavat kädet tekevät jotakin ja saavat aikaan jotakin kaunista.Tällaisia elokuvia tehdään aina ajoittain, missä käytetään pitkiä aikoja kuvaamaan jonkun käsityön valmistumista. Pienessä suklaapuodissa suklaakonvehteja valmistettiin rauhassa ja yksityiskohtiin keskittyen. Tässä elokuvassa ajoittain päästiin samaan ihanuuteen, jossa ihminen vain näkee, miten on tehtävä ja alkaa leikkaamaan kangasta. Elokuvateatterissa tunnelmaan pääsee kun mahtavat äänentoistojärjestelmät toistavat ihania ääniä. Kun kangasta leikataan, syntyy taivaallinen ääni.

Itseanalyysiä tähän väliin. Luulen, että nautinto tällaisia asioita kohtaan syntyy puhtaasta kunnioituksesta. En ole käsillä tekijä lainkaan. On kaunista, upeaa ja hyvin kunnioitettavaa katsoa, kun joku osaa ja näkee, mitä tulee tehdä. Kankaan leikkaaminenkin on niin oleellista, koska jos leikkaa väärin, niin pieleen meni. :)

Muutoin dekadenttinen aikakausi, jossa itsenäistyminen naisilla oli vielä hyvin vaikeaa ja elämässä tärkeintä oli löytää rikas mies, oli hämmentävää katsottavaa. Tiettyjä rajoja oli jo rikottu, mutta silti raja niiden välillä joiden oli tehtävä elääkseen työtä ja niiden välillä joiden oli vain elettävä, oli suuri. Rikkaudesta syntyvä tyhjyys on myös mielenkiintoinen ongelma. Ei elämä olekaan kivempaa tai täydempää, ehkä vain tyhjenpää.

Audrey Tautou on aina kaunis katsella. Kunnioitus kaikkia itsenäisiä naisia kohtaan kasvoi jälleen!

Eilen katottiin suomalainen sisällissodan loppumetrien ajasta kertova elokuva. Kun ei tuosta vanhasta Täällä Pohjantähden alla -sarjastakaan oikein muista mitään, niin oli jotenkin virkistävää (vaikka siis myös hyvin ikävää) tutustua tähän vaietunpaan ajanjaksoon. Ja täytyykin tuo uusi TPA katsastaa myös piakkoin. On niin paljon helpompaa katsoa, kun toiset tappelevat keskenään, mutta että suomea puhuvat nuoret miehet tappavat toisiaan. Ihan kamalaa.

Eli nimensä mukaan elokuvassa rakennettiin rajaa paikalle, jossa jo yli sadan vuoden ajan oli ollut vain pieni joenräppänä ja puinen silta. Todella mielenkiintoista oli se, kuinka Suomen raja on todella tarvinnut rakentaa jonnekin, missä on ollut toimiva yhteisö. Täysin paperille piirretty viiva muuttaa ihmisten arjen ja tekee ihmisistä epätasa-arvoisia tavalla, jonka vain historia kertoo. Herätti paljon erilaisia ajatuksia, joita on vaikea pukea edes oikeiksi sanoiksi.

Mitä jos raja olisi kiertänyt tuon kylän?
Pieni joki rajasi ihmiset venäläisiksi ja suomalaisiksi. Kaikki saman seudun monikulttuurisia asukkaita. Perheissä puhuttiin suomea ja venäjää, jopa ruotsia. Uskontona luterilaisuutta ja ortodoksisuutta. Vähän jopa juutalaisuutta. Ihmiset olivat juuri selvinneet hengissä sisällissodasta, vaikka jotkut olivat vielä etsintäkuulutettuja. Kyläläisten elämä näytti samalta kuin edellisillä sukupolvilla, mutta uutiset toivat mukaan saksalaisia, vallankumousta ja selkeää eripuraa ihmisten välillä. Miten kylässä olisi selvitty sisällissodan jälkeen? Kuka olisi hallinnut ja kuka olisi tehnyt työt? Olisiko mikään ollut sittenkään niinkuin ennen.

Mitä jos rajaa ei olisi tehty?
Olisimme olleet osa Neuvostoliittoa. Olisimme opetelleet venäjää; olleet osa eriskummallista valtiokokeilua, joka johti monen kuolemaan. Naiset eivät olisi edes tätä vertaa samanarvoisia. Täällä ei näyttäisi tältä, mikään ei varmaan olisi niinkuin on nyt esimerkiksi täällä Espoossa, joka on kasvanut tähän paikalleen lähiömaailmaksi. Vai olisiko... ..vielä suurempia talokolhooseja kuin nyt. Vai olisimmeko vielä maatalousyhteiskunta?

Onko ihmiselämiä uhrattava toisten hyväksi?
Kun miettii omaa yltäkylläistä elämäänsä, niin herää kysymys onko elämä arvokkaampaa näin kuin jotenkin toisin. Elämä lienee nyt helpompaa fyysisesti ja varmaan henkisestikin. Mutta olisiko elämä jonkilaisessa toisenlaisessa yhteiskunnassa ollut oikeasti arvoltaan jotain muuta. Vaikka suuri kiitollisuus on sydämessä niitä ihmisiä kohtaan, joiden takia saan istua tässä kirjoittamassa tällaisiakin ajatuksia rauhassa jouluvaloin koristellussa kodissani, herää kysymys oliko/ onko se välttämätöntä.
Onko elämän oltava yltäkylläistä ollakseen hyvää elämää? Ja onko tämä jouluruuhkainen mp3soittimien, thaimaanmatkojen, työttömyyden ja työuupumuksen aika sitä, minkä puolesta on taisteltu ja uhrauduttu. Hirvittää, jos ei tämä elämä olekaan sellaista, joka ansaitsi noi valtavia uhrauksia.

Mistä voi tietää mikä on oikein?
Lopullinen todellinen nykyihmisen/minun kysymykseni. Kun on niin paljon kaikkea, mistä voi tietää mitään. Ja pitääkö mitään oikeastaan tietää. Tätä jään pohtimaan....

Kiitos elokuvasta. Suosittelen. Erityisesti arvostin kohtausta, jossa Suomen lippu esiintyy ensi kerran. Kaikki on ollut joskus uutta, vaikka sitä ei enää niin ajattelekaan.

Vielä yksi leffa, joka ainakin on jäänyt pohtimatta.

Suomalainen ja saksalainen leffa, joka oli kyllä jotenkin tosi realistinen. Nuori suomalais-saksalainen pariskunta muuttaa työn perässä Suomeen ja kotiin jää lasta hoitamaan vieraskielinen äiti. Kylmä talvinen Tampere ei näytä parhaita kasvojaan eikä suomalainen kansanluonnekaan. Huokaus. Miten voimme olla niin vaikeasti lähestyttäviä? En tällä kysymyksellä syytä ketään, koska olen ihan samanlainen. Kestää hirmu kauan rikkoa jää ja tutustua. Tänään mm. työväenopiston kurssilla puhuimme jo aika rennosti niitä näitä, vaikka ollaan koko syksyn ajan nähty.

Mutta siis leffassa oli ihana Mikko, jota nyt aina katselee mieluusti. Yh-äitien muodostama yhteisö oli lämmin ja yllättävän ymmärtäväinen. Kateutta ei juurikaan ilmennyt. Tykkään tällaisista vakavista, mutta helpoista elokuvista. Päätökset ovat vaikeita, mutta niitä kuvataan kauniisti, henkilöitä ymmärtävästi, niin voi hyväksyä vaikeatkin päätökset.

Mutta täytyy sanoa, että on kyllä vaikeita nuo avioliitot. On niin vaikea luopua omastaan tai toivehaluistaan yhteiseksi hyväksi. Miten sitä onkaan niin ahne elämälle? Vaikka meillä rikkailla on mahdollisuus saada kaikkea, niin milloin joku sukupolvi ymmärtää, että kaikkea ei tarvitse haluta. Voi oppia valitsemaan ne asiat, jotka ovat tärkeimpiä ja elää omien valintojensa kanssa. En kuulu vielä siihen sukupolveen. Mutta kunpa joskus.

Syvyys: 12,2m
Aika: 1:00

Kun ulkona oli aurinkoinen ja todella kaunis ilma suuntasimme automme Räyskälään Isolle Melkuttimelle. Järvi harjumaastossa oli lupauksien mukaan kirkas ja hyvännäköinen. Auton saimme ihan rannan tuntumaan ja sitten vaan kamppeet niskaan. Noh. Siinä tulikin aika kuuma, vaikka ei ilma nyt niin lämmin syyskuun puolivälissä ollut. Mutta oli vähän aikaa, kun olin viimeeksi pukeutunut 7+5mm märkäpukuuni, joten siinä ähistessä tuli ihan lämmin. Kamalaa kun tuntuu, ettei veri kierrä ollenkaan kädessä. Kävi myös niin että remmi oli jäänyt jumiin wingisetissä, joten sekin piti siinä lähes valmiina säätää uudelleen.

Itse sukellus oli ok. Vesi tuntui kylmältä. Kastauduttuani kokonaan tuntui, että no niin nyt kun olemme kastautuneet voimmekin nousta pois. Noh, ei ihan. Vesi tuntui jäätävältä, vaikka oli pääasiassa noin 15 asteista. Tosin syvemmälle mentäessä se viileni 11 asteeseen ja se tuntui jo liialta. Kieltäydyin menemästä niin syvälle ja päätin tsempata kymmenen minuuttia vielä. Päästiin saarekkeelle, jonne sukeltajat olivat kasanneet ties mitä rompetta ja kiveä kasaan. Ja sehän oli kiinnostanut myös kaloja. Sieltä löytyi kiiskiä, isoina ja pieninä. Tosi upeita pikkukiiskiparvia.

Sitten päätin olla kymmenen minuuttia kerrallaan. Ja niinpä olin siellä tunnin. Ja loppuviikon flunssassa. Mutta eipähän kuivapukubuddyni tarvinnut tulla ylös liian aikaisin. :)

Pari leffaa on tullut pitkästä aikaa katsotuksi. Toinen Kinopalatsissa ja toinen kotisohvalla.

Ilmiantaja

Tuo elokuva jossa Matt Damon ei ole kauneimmillaan hieman pöhöttyneenä, silmälaseineeen ja ennen kaikkea viiksineen. En pidä viiksistä, jos joku ei sitä vielä ole ymmärtänyt. Mutta se leffa siis. Kertoi miehestä, joka haluaa ilmiantaa työnantajansa valtion poliisille. Elokuvan alussa Damonin vaimoa esittävä nainen käskee miehensä kertoa vain totuuden, niin kaikki selviää. Hauskaa onkin sitten seurata näiden totuuksien jälkiä. Muuten lämpeni elokuva vähän liian hitaasti. Elokuvan loppupuolella, kun asioita alkoi selvitä, löytyi elokuvaan myös ihan erilainen draivi kuin oli alussa. Loppua olisi katsellut pidempäänkin.

Osittain elokuvasta tuli kyllä oma työ mieleen, jossa pitää vain olla luottavainen ja uskoa ihmisten kertovan ainakin oman totuutensa, jos ei nyt ihan absoluuttista totuutta. Onhan elämä jokaiselle itselleen totta. Mutta vaikea on joskus puolustaa toista, kun ei voi täysin tietää, minkä totuuden hän on minulle nyt päättänyt kertoa.

Dublicity- Kaksinaamaista peliä

Voi Clive Owen.  Hänestä ei saa sitten charmanttia herrasmiestä, ei löydy pilkettä silmäkulmasta millään. Elokuvassa olisi pitänyt huumoria huomattavasti enemmän. Olihan siinä, mutta se oli jotenkin muutaman sivuhahmon tehtävänä, kuten upean Paul Giamattin harteilla. Vähän Ocean's trilogian henkeä, mutta jotakin jäi puuttumaan. Niin se huumori.

Romanttisinta oli hienosti tehdyt pääparin kohtaamiset. Taustalla soi ranskalaistyyppinen haitarimelodia pääparin teemamusiikkina. Kohtaamiset eri puolilla, eritoten Roomassa, olivat osittain nasevaa ja ennen kaikkea kaunista katseltavaa. Kivoja mekkoja muun muassa. Juliaa kyllä vieläkin fanitan, vaikka ei hänenkään paras elokuvansa kyllä ollut.

Erikoista oli, että nämä kaksi elokuvaa, jotka satuin vähän ajan sisällä katsomaan olivat molemmat tällaista veijariromantiikkaa. Saako lama-aikana kiltit roistot hyväksyntää ja onko ymmärrys kaikenlaista varainhankintaa kohtaan suurempaa? Tuli vaan mieleen...

Harry Potter ja puoliverinen prinssi
Elokuva oli hauska. Varsinainen Voldemort-juonittelu oli hieman taka-alalla, joka kevensi tarinaa paljon. Varsinkin kun edellinen oli ollut niin suurta teiniangstailua. Hassuuden hinta taisi kuitenkin olla se, että draaman huippuhetki jäi tosi ohueksi, eikä kyynelkanavien avaamiselle jäänyt oikein aikaa ennen lopputekstejä. Mutta Snape/Kalkaros kerää pisteitä elokuva elokuvalta.

Doubt (dvd)
Epäilyn huippua. Oikein mahtava Meryl Streep -elokuva. Ilman hänen loistavaa, vahvaa roolisuoritustaan ei tämä olisi ollut niin lumoava ja vangitseva. Mistä voi tietää, mitä kahden ihmisen välillä tapahtuu? Mitä voi sallia minkäkin hinnalla? Ja mitä jos mikään ei ole sitä, miltä näyttää? Tämä ois hyvä katsoa muutaman kerran. Todella loistava.

The Proposal
Ah ihanaa Sandra Bullock romanttista komediaa. Totta on, että Bullock näyttelee lähes aina samankaltaista hahmoa, mutta mitä väliä, kun hahmo on niin loistava. Täydellinen itsetunto, joka on kuitenkin vain fasadi. Upeat Alaskan maisemat ja turvallinen juoni sekä supersuloinen koira. Tällaisia ihminen kaipaa, jotta usko elämään säilyy.

Public Enemies
No onhan Johnny Depp ihana ja saa kenet tahansa gansterihahmon saamaan Tukholma syndroomaan aikaan. Elokuvassa lähinnä ihmetytti raivokas, epäinhimillinen väkivalta. Ei kunnioitettu poliiseja, eikä gangstereita, ehkä molemmat sen myös ansaitsivat.

District 9
Odotin suurta yhteiskuntakriittisyyttä ja sainkin sitä osittain. Upeaa on, miten scifi-tyylilajilla voidaan noin upeasti tehdä näkyväksi ihmisoikeusrikkomuksia ja tämänkin ajan ihmisten kohtelua. Leffa oli kyllä hienoa katsottavaa. Pidän dokumenttityylistä ja kuvan rosoisuudesta. Se tekee todella uutiskuvankaltaiseksi kerronnan, enkä yhtään ihmettelisi jos Johannesburgin yllä leijuisi iso emoalus. Suosittelen.